— On omituista, sanoi hän miettivästi. Näytä ihmisille mikä kirja tahansa ja sano, että sinulla on ollut apua siitä, ja he katsovat sitä ainakin uteliaan mielenkiintoisesti. Mutta raamattu! Jokainen luulee sen tuntevansa, se on vanhentunut ja halveksittu!
Hänen äänessään oli sekä hellyyttä että ivaa.
— En minä niin ajatellut, vastusteli Åke heikosti.
— Mutta sinä tulit vähän noloksi? Sen näin.
— No, ehkäpä. Se on, kuten sanot, vanha ja tuttu, ja sinä olet tutkinut niin paljon muuta ja sitäkin muuten koko elämäsi ajan. En ymmärrä, että se juuri nyt on tullut niin suureksi sinulle.
Randalin silmissä tuikahti.
— Etkö ymmärrä? Näes, minä olen tullut köyhäksi, nälkäiseksi ja janoovaksi. Tullessani sellaisena raamatun luo, aukeni se silloin vasta minulle.
Hän oli ääneti muutamia silmänräpäyksiä, istuessaan etunojossa käsivarret polvia vasten ja raamattu kädessä katsoen sitä. Åke ei voinut irroittaa katsettaan hänen kesäyön lempeän päivähämyn valaisemilta kasvoiltaan.
— Ihmisajatuksia olen tutkinut ennen koko elämäni, raamatuntutkimuksissanikin olen antanut ihmisajatusten, viisastelevien ja arvostelevien, johtaa itseäni enkä senvuoksi ole löytänyt mitään siitä. Mutta nyt se on avautunut ja löydän — Jumalan ajatuksia! — — — Nyt tutkin sitä ihan toisella tavoin. Yksityiset lauseet ja kohdat tulevat minulle ikäänkuin elämänleiväksi vastaisia vaikeuksia varten. Mutta minä tutkin sitä tieteellisestikin, selitysten johdolla. Vaikka nyt tosin valitsen ohjaajakseni vain sellaisia, jotka ovat ryhtyneet työhönsä nöyryydessä, rakkaudessa ja uskossa. Arvostelijat jätän aivan omaan arvoonsa. Heistä olen saanut enemmän kuin tarpeeksi. — Ja kun siten antamalla sen olla sekä jokapäiväisen elämäni tapahtumien ja tutkimusteni ylläpitäjänä perehdyn siihen, tulee se kirjoitetuksi sydämeeni ja sen hengen läpitunkemaksi, joka on sen innoittanut.
— En ymmärrä kuitenkaan, väitti Åke epäröiden, kuinka tutkimus, olipa mikä tahansa, voi tulla sellaiseksi avuksi… yksinpä rakkaussuruja… ja… ja halujakin vastaan.