Hänestä kohtalo oli kova. Minkätähden ihmisten pitää olla sellaisia, että he tuottavat toisilleen kärsimystä tahtomattaan? Ja minkätähden heidän täytyy sotkeutua keskenään sekavaksi vyyhdeksi, jota ei voi selvittää repimättä kunnes langat katkeaa?
Hän teki itselleen näitä kysymyksiä ja katsoi Randaliin. Tämän tuskan ja taistelun jalostama olento oli hänestä ikäänkuin jumalainvastaus.
Mutta eivät pirstoumiset kaikkia jalosta. Ei intohimojen ruoska aja kaikkia Jumalan luo. Vaan aivan päinvastaiselle taholle. Kuinka oli esimerkiksi hänen itsensä käynyt? Eikö hänkin ollut sekaantunut vyyhtiin ja revitty irti, mutta hän oli antanut intohimonsa ja tuskansa ruoskan ajaa hänet heittäymään syvyyteen.
Nyt Randalin seurassa ja hänen uudelleen voitetun ystävyytensä läheisyydessä hän häpesi ajatellessaan sitä. Mitä hänen ystävänsä sanoisi, jos hän saisi tietää kaikki? Jotain hän tiesi, mutta ei mitään yksityiskohtia. Åken valtasi tunnustamisen halu ja hän antoi sille myöten.
Randal vastaanotti yllättymättä tunnustuksen, joka häntä kaikesta huolimatta ilahdutti, sillä tunnustuksessa hän näki parantumisen tahdon. Siihen tahtoon hän vetosi.
— Paljon on mennyt hukkaan, mitä et koskaan saa takaisin, sanoi hän.
Mutta sinusta voi tulla uusi luomus.
VI.
VAAKALAUDALLA.
1.
Oli lauha ja tähtikirkas yö merellä elokuussa 1914.