Iloinen? Häntä viilti ajatuksen palatessa tuon nuoren taiteilijan luo. Miten hauska ja miellettävä hän oli ollut! Vaikka hän ei ollut tahtonut mennä naimisiin hänen kanssaan, kaipasi Sif häntä sekä hänen itsensä tähden että ikäänkuin hänessä personoitua unohtumatonta Ranskassa oleskelua. Se oli ollut niin huoletonta ja onnellista aikaa, ja nyt se oli saanut niin kauhean lopun tässä hirvittävässä sodan puhkeamisessa. Ehkäpä hänen taiteilijansakin tulisi käsketyksi sotaan. Ensimäisessä kutsunnassa häntä ei oltu määrätty, sillä hänellä oli muutamia vuosia takaperin ollut keuhkovika, mutta se oli parantunut nyt, niin että jos mieshukka tulisi suureksi, ottaisivat ne kyllä hänetkin. Hän oli puhunut jotain lähteäkseen vapaaehtoisena. Sif oli kyllä ymmärtänyt, mikä sala-ajatus siinä oli piillyt, ja hän oli ollut innokas kehoituksissaan saada hänet luopumaan siitä oikusta. Tämä hänen levoton intonsa oli tehnyt taiteilijan haavoittuneelle sydämelle hyvää, sen Sif oli huomannut, ja sen muisto teki nyt vuorostaan hänen sydämelleen hyvää.
— Miten vaikea sentään on olla tekemisissä miesten kanssa! ajatteli
Sif. Ne ottavat kaikki niin kuumasti ja epätoivoisesti!
Hän istui ja katseli eteensä hämärissä yli meren, näki tähtien loistavan ja kuunteli tuota yksitoikkoista, tahdikasta, pehmeää kohinaa, kun kokka halkoi vastaantulevia pitkiä laineita ja heitti ne sivulle.
Hän ajatteli taasen Sverkeriä. Kotoa lähetetyistä kirjeistä ja sanomalehdistä hän tiesi, minkä mahtavan murroskauden läpi Ruotsin kansa oli elänyt ja missä se nytkin samoin kuin koko Europa eli. Mutta oli ikäänkuin ensimäinen aavistus lähestyvästä myrskystä olisi vavahuttanut tuota vanhaa ruotsalaista satumaan kansaa, ennenkuin Europan muut kansat vielä olivat tunteneet mitään, sillä mitäpä muuta tuo levottomuus kansansielussa oli ollut, joka oli ajanut laajoja piirejä Ruotsin kansasta jalkeille sanoin ja teoin panemaan kuntoon valtakuntaa ja vahvistamaan sen porttien lukkoja?
Sif ei ollut paljoa ajatellut tuota liikettä, kuultuaan loitolta siitä Ranskassa ollessaan. Mutta nyt kun nopean potkurin joka isku vei häntä lähemmä kotimaan rannikkoa, kasvoi hänen mielessään tämän isänmaallisen liikkeen suuruus ja merkitys.
Hän tiesi omaistensa olevan koko sielullaan siinä muassa, mutta kaikkein enimmin Sverker Randalin.
Lucia oli lähettänyt hänelle sanomalehtileikkeleitä, joissa Sverkerin puheita selostettiin, ja Sif oli useammin kuin kerran tuntenut sydämensä sykkivän lukiessaan hänen voimakkaita, isänmaallisia ja kehoittavia sanojaan.
Mutta kuitenkin hän oli kirjoittanut ja pyytänyt, ettei Sverker puhuisi niin paljon hengenahdistuksen tähden, sillä Lucia oli antanut hänen ymmärtää että se oli sangen vaikea. Itse Randal ei koskaan kirjoittanut mitään voinnistaan.
Sifin pyyntöön hän oli vain vastannut, että hän tunsi olevansa kutsuttu puhumaan kuten hän teki, »eivätkä kutsutut saa vetäytyä syrjään».
Sifin ajatellessa niitä sanoja nyt kasvoi Randal hänen edessään, hän piti tuosta tinkimättömyydestä ja siitä, että Sverker oli niin täydellisesti irti kaikesta haikailusta.