He nauroivat molemmat ja painautuivat toisiaan lähelle innostuneina suunnitelmastaan. Ja sitte he syventyivät siihen.
— Mutta, Dunfin, keskeytti Brita yhtäkkiä, sinähän olet kihloissa, miten se käy päinsä?
— Eihän sen tarvinne estää, sanoi Sif.
— Etkö ole luvannut hänelle mennä naimisiin kotiin tultuasi?
— Me olemme kai julkikihloissa jonkun aikaa, ja silloinhan ehdin hyvin suorittaa sairaanhoitajatarkurssin.
— Mutta hän tahtoo kai sinut itselleen nyt, oltuaan niin kauan erossa sinusta.
Sif teki pienen kärsimättömän irvistyksen.
— Minkätähden sinä nyt tuota jankutat? Sverker on paras ihminen maailmassa, eikä ole ketään, josta pidän enemmän kuin hänestä, mutta juuri nyt tahdon vain ajatella tuota sairashoitokurssia, jonka me suoritamme. Muutoin, jos sota tulee, en tahdokaan silloin mennä naimisiin, silloin tahdon olla vapaa voidakseni hoitaa haavoittuneita. Siitä Sverkerkin varmasti pitää, hänhän on niin räiskyvän isänmaallinen. Olen joka tapauksessa hirveän iloinen, että hän on »ruununraakki» eikä voi tulla kysymykseenkään sotamieheksi. Tuo hänen hengenahdistuksensa, josta muuten olen niin pahoillani, voi sentään olla jossain suhteessa hyväksi.
Niin he istuivat yökauden, väliin puhellen, väliin äänettöminä, väliin nukkuen, Sif nojaten Britaan ja Brita laivanpartaaseen. Irene oli saanut paikan kannella olevan tupakkahytin sohvalla eikä häntä näkynyt ennenkuin myöhään aamupäivällä.
Meren yli meni matka hyvin, mutta jännitys, joka tyyneydestä huolimatta oli kuitenkin ollut kaikkien mielissä, sai välittömän ja kauniin ilmaisun silloin kuin laukesi. Se sattui sinä valtaavana hetkenä, jolloin Ruotsin rannikko tuli taivaanrannalta näkyviin.