Ihmisiä seisoi ryhmissä kannella tähystellen ja odottaen, sillä kaikki tiesivät nyt lähestyttävän kotimaata, joka saattoi milloin tahansa sukeltaa esiin aalloista.

Ja siinä se oli nyt, se esiintyi joka minuutti yhä selvemmin.
Hiljaisuus oli ladattu täyteen liikutusta. Ruotsi, Ruotsi!

Joku alotti — vai kaikkiko yhtaikaa, niin voimakkaana kajahti tervehdyslaulu.

»Sä pohjolanmaa ikitunturines…»

Silmät kostuivat, kaikkien kädet hakivat toisiaan. Ei oltu enää toisilleen tuntemattomia, oltiin Ruotsin poikia ja tyttäriä, ja tuolla kohosi Ruotsi kaukaisuudesta, ja yhä lähemmä tultiin sitä.

»Oi terve sä kansojen ihannes — — — »

Siellä täällä särkyi ääni ihastuksen kyyneliin, mutta yhä voimakkaammin kaikui hymni Ruotsille.

— — »elää ja kuolla tahdon Pohjolassa!»

Ne olivat unohtumattomia hetkiä.

Sif itki kuin lapsi innostuksesta. Ei hän koskaan ennen ollut tuntenut rakastavansa Ruotsia niin. Mutta nyt hän tunsi tahtovansa elää ja kuolla maansa edestä. Miten hän parhaiten olisi tainnut näin tehdä, sitä ei hän tiennyt, ainoastaan että hän kaikesta sielustaan tahtoi. Ja jos vain on tahtoa, niin tottahan sen täytyy löytää tehtävänsä.