2.
Sif seisoi taas huoneessaan Tukholmassa. Hän oli jälleen kotona melkein kolmen neljännesvuoden poissaolon jälkeen. Mutta hänen kotiintulonsa oli kuin heräämistä ruusunhohtoisista unelmista harmaaseen todellisuuteen.
Häntä juhliakseen Lucia oli koristanut hänen huoneensa kukkasilla ja tervetuliaisiksi antanut verhota uudelleen hänen huonekalunsa ja panna uuden maton lattialle. Muita Sif ei huomannutkaan näitä muutoksia, sillä hän oli juuri saanut kuulla Sverker Randalin olevan sairaana.
Hän oli kaivannut häntä jo asemalla ja turhaan hakenut häntä asemasillalla seisovien joukosta junan vieriessä asemalle. Silloin hänellä oli ollut niin paljon tervehdittäviä, paitsi omaisia joukko sekä ystäviä että matkatovereita, ettei hän tullut kysyneeksi Sverkeriä, mutta nyt hän sai tietää, että sairaus oli estänyt tätä tulemasta.
Jos se edes olisi ollut hänen hengenahdistuksensa, mutta se oli sitäkin vakavampaa. Hän on niinkuin liian korkealle jännitetty kieli, selitti Lucia. Hän on ollut liian kiinteästi työssä koko kesän, puhunut, kirjoittanut eikä ole tahtonut kuunnella ystävien varoituksia. Lääkärit eivät olleet oikein selvillä siitä, mutta sydän taitaa olla vioittunut. Pahin vaara on nyt kuitenkin ohi, mutta kokonaisen vuorokauden hän oli häilynyt elämän ja kuoleman vaiheilla.
— Enkä minä saanut tietää mitään! virkkoi Sif.
— Sinähän olit merellä silloin.
— Milloin saan mennä hänen luokseen?
— Saamme nähdä, milloin hän jaksaa ottaa sinut vastaan. Vielä hän on liian heikko siihen.
Sif alkoi purkaa tavaroitaan, haluten edes jotenkin hälventää tuskaansa. Hän oli tuntenut ikäänkuin hyveeksi — vieläpä hieman yleväksi hyveeksi — täyttää kotiin tultuaan lupauksensa ja sitoa itsensä. Ja nyt hän yhtäkkiä seisoi mahdollisuuden edessä, ettei niin ehkä tulisi käymäänkään!