Hänen suuttumuksensa oli niin todellista ja samalla niin hullunkurista, ettei Randal voinut olla nauramatta, huolimatta surullisesta ja pulmallisesta tilanteesta.
— Sinä et siis tahdo auttaa minua selvittämään asiaa Sifin kanssa? kysyi hän.
— En, kissa vieköön, tahdokaan. Olen saanut kylliksi. Sotkeuduttuani kahteen naiseen samassa elämäniässä. Ensimäinen rakasti minua, ja hänet minä tallasin jalkojeni alle, niin että hänestä tuli pyhimys ja hän kuoli pois minulta. Toisesta en päässyt selville, mutta pakotin hänet järkiinsä uhkaamalla mennä siveellisesti rappiolle, ellei hän ottaisi minua. Jospa sinäkin tekisit samoin, Randal!
Hän pysähtyi tämän eteen, ihastuksissaan esityksestään.
Mutta Randal pudisti päätään hymyillen kevyesti.
— Se olisi tyhjä uhkaus, sanoi hän. Minä en joudu siveellisesti harhaan ilman Sifiä. Minulla on apu, joka on häntä vahvempi.
Allan Bentick ymmärsi ja oli ääneti. Hänen ajatuksensa palasi taapäin
Sifin äidin muistoon.
— Toivon ettet jättäisi Sifiä, virkkoi hän yhtäkkiä ikäänkuin päähänpistosta. Hän tarvitsee sinua. Ehkä se on hänen äitinsä, joka on johtanut hänet sinun pariisi.
Sitten, ikäänkuin olisi hävennyt meikillisiä sanojaan, hän keskeytti itsensä ja rupesi puhumaan muusta.
Mutta Randal ei unohtanut noita merkillisiä sanoja. Ne antoivat hänelle uuden näkökohdan. Entäpä jos Sif tarvitsi häntä! Jospa Jumala oli määrännyt heidät toisilleen? Jospa hänellä ei ollutkaan oikeutta kärsimättömyydestä ja taistelun pelosta ja rakkauden heikkoudesta päästää häntä vapaaksi?