Hän keskeytti itsensä.
— Mitä muuta hän on sanonut? kysyi Sif henkeään pidättäen.
Åke ei huomannut hänen liikutustaan tai hän erehtyi siitä.
Hänellä oli oma käsityksensä Sifistä ja tämän tunteista ja se istui hänessä lujasti. Hän tunsi olevansa hyvin säälimättömällä päällä Sifiä kohtaan.
He kulkivat juuri erään avoimen paikan yli, jossa autoja tuli päristen joka taholta, minkä vuoksi Åke viipyi vastaamasta.
Heidän päästyään onnellisesti Rantapuistikkoon jossa ei tarvinnut tähyillä autoja, uudisti Sif kysymyksensä.
— Hän ei ole sanonut niin paljon kuin olen osannut itse nähdä, vastasi
Åke.
Hän tuntui nyrpeältä, ja hänen käytöksensä sai Sifin tuntemaan itsensä rikokselliseksi, vaikka hän ei oikein päässyt selville siitä, mitä pahaa hän oikeastaan oli tehnyt.
Hän tahtoi kysyä Åkelta mitä tämä oli nähnyt, mutta selittämätön pelko pani hänet äänettömäksi. Hän pelkäsi sitä mitä saisi kuulla, eikä voinut mitenkään arvata mitä se olisi.
Åkekin oli liikutettu, ja tuntien että se, mitä hänellä oli sanottavaa, pitäisi sanoa kahden kesken, hän oli toistaiseksi ääneti.