Ääneti he kulkivat senvuoksi puistikkoa eteenpäin ja Eläintarhansillan yli Skanseniile. Siellä eräällä syrjäkäytävällä Åke pysähtyi ja antoi Sifin kuulla kunniansa.
— Te ette ehkä koskaan ole vaivautunut näkemään kaikkea mitä Sverker Randal on ystävilleen, tovereilleen, ylioppilaille, kansalleen ja ajalleen? Jos teillä olisi vain aavistustakaan siitä, ette pitäisi mitään uhria liian suurena pelastamaan hänen elämäänsä.
— Hänen elämäänsä? toisti Sif Åken lopetettua.
— Niin kyllä, hänen elämäänsä. Hän rakastaa teitä niin, ettei voi elää ilman teitä. Mutta te, jolla on tuo ennenkuulumaton onni olla sellaisen miehen rakastama, te ajattelette vain itseänne ja mitättömiä pieniä tunteitanne ja epäröitte ja siirrätte tuonnemmaksi! Epäröitte! Te olette kylmä kuin kala. Teillä ei ole kaukaisintakaan aavistusta siitä mitä rakkaus on. Rakkaus ei epäröi.
Hänen lausuessaan noita kolmea sanaa hänen vihaiseen ääneensä tuli lisää kiihkeyttä, sillä Randalin omia sanojahan hän oli toistanut, ja hän muisti tuon valoisan kesäyön Norrlanninjoen rannalla kuusien alla, jolloin hän juuri takaisin voitetulta ystävältään oli saanut vaikutuksen koko iäkseen.
Ei kukaan ollut koskaan puhunut Sifille niin vihaisesti, eikä hän koskaan elämässään ollut saanut sellaista ripitystä, mutta nyt se täytti hänet sellaisella onnen autuudella, jolle hän ei vielä oikein uskaltanut antaa sijaa, sillä olihan Åke voinut erehtyä.
— Mistä te tiedätte, että hän rakastaa minua niin? kysyi hän henki kurkussa.
Åke oli niin kiihkoissaan ja niin kiinni ennen saamassaan käsityksessä Sifistä, ettei hän ymmärtänyt Sifin liikutuksen merkitystä ja jatkoi senvuoksi samalla vihaisella äänellä.
— Niinkuin minä en sitä tietäisi? Luuletteko että minä en tiedä, että rakkaus teihin kuluttaa häntä? Minkä muun luulette tehneen hänet sairaaksi kuin kaiken sen mitä hän on taistellut ja kärsinyt voidakseen olla tyyni ja epäitsekäs teitä kohtaan? Te näette vain lopputuloksen ja luulette hänen olevan sellaisen luonnostaan. Mutta hänellä on luonto tulesta, sanon teille. Minä tiedän sen, minä, joka tunnen hänet.
Tuo viimeinen sanottiin ylpeästi.