— Sanokaa minulle jotain jota hän on sanonut! Tahdon tietää mitä hän itse on sanonut. Te voitte erehtyä siinä mitä luulette nähneenne, sanoi Sif.
Åke hymyili ylimielisesti.
— E-ei, en erehdy siinä mitä olen nähnyt. Muuten voin kyllä sanoa teille mitä hän on sanonut. Hän on sanonut rakastavansa teitä kyllin paljon antaakseen teille vapauden.
— Minkätähden hän antaisi minulle vapauden?
— Senvuoksi että hän luulee teidän pitäneen mieltymystä rakkautena. Senvuoksi hän aikoo antaa teidän suhteenne vähitellen palata siihen mikä se oli ennen »kihlausta».
Viimeisen hän sanoi ivallisesti. Sif oli liikutettu hänen vihastaan, mutta vielä enemmän siitä mitä oli saanut kuulla. Hän taisteli urhoollisesti, mutta ei voinut hillitä itseään kauemmin. Hän ratkesi itkuun.
Åke hämmästyi. Hän ei ollut ollenkaan ajatellut, että Sif voisi ruveta itkemään. Mitä hän nyt tekisi? Milloin tahansa voi joku tulla vastaan, joka tunsi hänet tai Sifin. Ja mitä ne ajattelisivatkaan?
— Rakas, älkää toki itkekö! sanoi hän neuvottomuudessaan.
Mutta tällä kömpelöllä keinolla ei ollut mitään vaikutusta.
Sif itki rajusti. Se tuli vain pahemmaksi niistä epätoivoisista yrityksistä, joita hän teki hillitäkseen itseään.