Åke otti häntä varovasti käsivarresta ja vei hänet erään penkin luo. Sif vaipui siihen, ja Åke istuutui hillittynä hänen viereensä. Ei ollut muuta neuvoa kuin antaa hänen itkeä. Åke voi vain toivoa, ettei kukaan kulkisi ohi.
Sellainen toivo oli kuitenkin turha, mutta Åke sai olla kiitollinen, ettei kukaan harvoista sivukulkijoista näyttänyt tuntevan Sifiä eikä häntä.
Viimein Sif tyyntyi, nyyhkytykset lakkasivat, mutta hän istui edelleen kasvot käsiin kätkettyinä.
— Oi miten häpeän! supisi hän.
Åken täytyi hymyillä, huolimatta tilanteen surullisuudesta. Tuo pieni huudahdus oli niin Sifin kaltaista Lapin kesän ajoilta. Hän heltyi enemmän siitä kuin kaikista Sifin kyynelistä.
— Minun olisi pitänyt muistaa, että tytöt aina turvautuvat vesivoimaan, sanoi Åke juron ystävällisesti. En ajatellut että te ette ollut mies, ja senvuoksi olin liian kovakourainen.
Sif veti nyyhkyttävän henkäyksen, mutta se oli vain myrskyn jälkeistä asettumista, ja se kevensi.
— Mitä arvelette että minun pitäisi tehdä? kysyi hän.
— Mitäkö tehdä? vastasi Åke paikalla vilkkaana jälleen, mutta nyt vihatta. Sanoa hänelle, että välttämättä tahdotte mennä naimisiin hänen kanssaan. Ja teidän pitää antaa hänen ymmärtää, että tahdotte sitä itsenne tähden ettekä hänen.
— Mutta . . alotti Sif.