— Ei mitään muttia! keskeytti Åke tarmokkaasti, mutta lisäsi heti lempeämmällä äänellä peläten tuota »vesivoimaa»: Pidättehän te hänestä?
— Totta kai. Äärettömästi. Niin olen aina tehnyt. Ja sen hän tietää.
— No mitäs muuta sitten! Sittenhän teille ei pitäisi olla mikään vaikeus mennä naimisiin hänen kanssaan.
— Mutta miten minä voin tietää hänen tahtovan sitä, kun hän ei sano mitään? tuli hieman surkeasti Sifiltä.
— Oh, joutavia! Hän on kai sanonut sen kerta kaikkiaan, otaksun minä, mutta naiset tahtovat aina, että sitä pitää alituiseen nalkuttaa heille. Te tiedätte vallan hyvin hänen sitä tahtovan. Tuollaista naiset aina tuntevat. Älkää olko luulevinanne muuta! Se ei pysty minuun.
Toverillinen ääni, jolla Åke puhui, oli paras apu Sifille. Se nosti hänet ylös tunteiden merestä, missä hän äsken oli taistellut niin epätoivoisesti, ja asetti hänet kiinteälle maalle.
Hän ei ollut vielä katsonut ylös.
— Onko ketään läheisyydessä? kysyi hän. Åke katsoi ympärilleen.
— Ei, ei käpyäkään.
Silloin Sif nosti päänsä ja otti pois nuo suojaavat kädet itkettyneiltä kasvoiltaan.