Åke katsoi uteliaasti häneen nähdäkseen miltä hän saattoi näyttää itkun jälkeen. Se ei tavallisesti ole juuri sievistävää, eikä hän voinut sanoa sen sievistävän Sifiäkään, mutta miten olikaan, liikuttivat häntä aivan erikoisesti Sifin pienet itkettyneet kasvot.
Äkillinen surumielisyys valtasi hänet. Mutta sitä ei vaikuttanut tietoisuus siitä, että Sif oli toisen morsian. Surumielisyys tuli niiden vuosien muistosta, jolloin hän oli uskollisesti kantanut hänen suojelevaa kuvaansa sielussaan, ja siitä ajatuksesta kuinka hän sitten oli tahrannut ja kadottanut tuon kuvan. Sif oli sama vielä, mutta hän itse oli toisenlainen.
Hän ajatteli Randalin sanoja: »Paljon on mennyt hukkaan, jota et koskaan voi saada takaisin.»
Hän tunsi niiden sanojen totuuden. Randalin lisäys: »mutta sinusta voi tulla uusi luomus», oli Åkelle vielä hämärää puhetta, vaikka hän ei ollut unohtanut sitä eikä epäillytkään sitä.
— Olenko hirveän näköinen? kysyi Sif.
Åke havahtui ajatuksistaan ja oli heti varuillaan.
— Kylläpä, tunnusti hän hyväntahtoisen kiusoittavasti kuten hyvä toveri ainakin. Parasta on katsoa poispäin, jos joku kulkee ohi.
Sif nauroi ja pyyhki silmiään.
— Emmekö voi sinutella toisiamme ja tulla hyviksi ystäviksi? kysyi hän välittömään tapaansa.
Åke hätkähti sekä ilosta että tuskasta.