— Oi Åke, jospa sinä tahtoisit? Hän katsoi rukoilevasti Åkeen.
— Tahtoisin mitä?
Hän tuntui tylyltä, sillä hän aavisti mitä Sif aikoi pyytää.
— Auttaa minua? Puhua hänen kanssaan?
— En millään ehdolla. Ei kukaan muu kuin sinä itse voi vakuuttaa häntä.
— Mistä? kysyi Sif hiljaa poiskääntynein katsein.
— Siitä että rakastat häntä.
Se kuului ikäänkuin käskyltä: »uskallapas vain olla rakastamatta häntä!»
Åken tapa huvitti Sifiä, se oli niin virkistävää ja antoi hänelle rohkeutta, jota hän kyllä tarvitsi, sillä hän tunsi itsensä niin pelkuriksi tuon hänelle asetetun tehtävän suhteen.
Kuinka hän uskaltaisi pyytää setä Randalilta sormusta, jota tämä ei itsestään näyttänyt ajattelevankaan antaa, hänelle?