Randal hymyili.
— Tietysti.
Åke oli istuutunut kirjoitustuoliin, ja hänen mielenkiintonsa teki
Randalin puheliaaksi.
— Ensimmäinen, joka tahtoo mennä vapaaehtoisena, panee sillä alttiiksi taloudellisen asemansa. Hänen työnantajansa on puolustusnihilisti ja tulee kai senvuoksi erottamaan hänet. »Mutta en tahdo antaa sen pidättää minua», sanoi hän. »Eikö minun velvollisuuteni kristittynä ja ruotsalaisena ole uhrata kaikki maani puolustukseksi? Jos minut erotetaan, enkö voi silloin ajatella, että kärsin vainoa rakkaudesta Jumalaani ja isänmaahani?» Olisitpa nähnyt miten hänen silmänsä loistivat! — - Hetkistä myöhemmin istui toinen nuorukainen samalla tuolilla ja puhui näin: »Sillä, joka toden teolla tahtoo seurata Kristusta, ei voine missään oloissa olla oikeutta tappaa lähimmäistään? Kristushan on käskenyt meitä rakastamaan vihollisiammekin. Ei suinkaan Kristuksen opetuslapsi voi silloin olla opettelemassa sotaan, joka vain tarkoittaa vahingoittamista ja tappamista? Jos minua pilkataan ja ylenkatsotaan ja rangaistaan sentähden, että kieltäydyn täyttämästä asevelvollisuutta, enkö voi silloin pitää kärsiväni vainoa Kristuksen tähden» — — — Ja tätä sanoessaan hänen silmänsä loistivat samaa innostusta kuin tuon edellisen nuorukaisen.
Randal oli puhunut katkonaisesti ja yskien, mutta aine huvitti sekä häntä että Åkea niin, etteivät he välittäneet yskästä.
— Kummanko arvelet olevan oikeassa? kysyi Åke.
— He menettelevät molemmat vilpittömästi omantuntonsa mukaan.
— Mutta entä sinua oma omatuntosi? intti Åke.
— Minähän olen »ruununraakki», niin että minä pääsen ottamasta aktiivista kantaa lukuun.
— Mutta kun nuoret miehet hakevat neuvoasi, on sinun kai ilmaistava kantasi.