Randal nousi ylös ja käveli tuokion tuossa suuressa huoneessa. Myöhäisen syksyn aurinko paistoi hänen harteikkaalle olennolleen, joka oli saanut takaisin ryhtinsä sairauden jälkeen. Hän ei ollut enää kalpea, vilkas mielenkiinto antoi väriä hänen kasvoilleen, ja sinisen-harmaat silmät säteilivät valpasta älyä ja tunnetta.
— En tiedä sitä enkä tätä. Minulla on noiden kumpaisenkin ylioppilaan vastakkainen innostus sisälläni. Ruotsalaisena isänmaanystävänä tahtoisin uhrata viimeisen veripisaran sekä itsessäni että vihollisessani ihanan, rakkaan maani puolesta. Mutta kristittynä tahtoisin myös - ja vieläpä mieluummin — tulla rauhan ja rakkauden evankeliumin sankariksi ja marttyyriksi.
Hän keskeytti yskiäkseen.
— Sinä puhut liian paljon! sanoi Åke.
Mutta Randal teki torjuvan liikkeen kädellään, hän ei tahtonut antaa sellaisen pikku seikan häiritä ajatuksensa kulkua.
Tuo Saksan keisarin sana oli siivekäs sana: »En tunne mitään puolueita enää, ainoastaan saksalaisia.» Se oli suuri sana, mutta minä kuuntelen vieläkin suurempaa: En tunne mitään kansallisuuksia enää, ainoastaan ihmisiä. Siihen meidän täytyy päästä.
— Mutta emme ole vielä siinä, huomautti Åke.
— Emme, valitettavasti! Kilpailu vallitsee vielä kansojen välillä ja muuttuu kädenkäänteessä vihollisuudeksi. Mutta kuinka maailmankehitys voi koskaan päästä pitemmälle, jos rakkauden opetuslapset yhtyvät rikollisuuteen sen sijaan että vastustaisivat sitä?
Åken silmissä välähti.
— Tarkoitatko todellakin, että kristityn pitäisi kieltäytyä puolustamasta maataan? kysyi hän.