— Minun on vaikea tarkoittaa jotain sellaista, mutta kuitenkin… jupisi Randal.
Hän pysähtyi ja katsoi ulos ikkunasta Upsalan linnaan päin, joka auringonvalossa piirteli majesteettisia muotojaan kirkasta syystaivasta vastaan.
— Jos kristityt kaikissa maissa yhtyisivät ja kieltäytyisivät tekemästä sotapalvelusta tuoden selvästi esiin syynsä, eivätkö he silloin veisi maailmankehitystä suuren askeleen eteenpäin tuhatvuotista valtakuntaa kohti? sanoi hän enemmän itselleen kuin Åkelle.
— Ja yhtyisivät sosialistisiin puolustusnihilisteihin? virkkoi Åke halveksivasti.
— Se ei voisi tulla yhteiseksi heidän kanssaan, sillä se tapahtuisi rakkaudesta.
— Rakkauden asia maailmassa on hyvin heikko, sanoi Åke kuivasti.
— Niin luetaankin sanassa, että se kylmenee useimmissa viimeisinä aikoina.
Vaikka Randal kuuli ja vastasi Åken väitteisiin, ajatteli hän ääneti itsekseen enemmän kuin sanoi. Tuskaa tuntien ja säälien hän ajatteli Jeesuksen opetuslapsia, joihin hän nyt laski itsensä. Heikkoja, helposti eksyviä, rikkinäisiä — kuinkapa he koskaan voisivat viedä rakkauden evankeliumia voittoon pahassa ja pirstoutuneessa maailmassa?
Silloin hän kuuli sielussaan rukoilevan äänen kaiun: »— — — En minä maailman edestä rukoile, vaan niiden edestä, jotka sinä minulle annoit… minä heissä ja sinä minussa — niin että he olisivat yhtä, että maailma voi ymmärtää sinun lähettäneen minut ja että sinä olet rakastanut heitä niinkuin olet rakastanut minua…»
Kristus omissaan, siinä on voitto. Kristus yhä voimakkaammin omissaan kaikissa maissa, se on ainoa toivo kansojen veljistymiseen ja maailman muuttumiseen rauhanruhtinaan valtakunnaksi…