Viheltäen ja huoletonna Sif lähti huoneesta mennäkseen tutkimusretkelle.
Hän meni pihan yli ulos portista ja oli heti jylhällä tunturilla.
Yhä viheltäen, kädet housuntaskuissa ja lakki niskassa, hän kulki eteenpäin nauttien vapaasta olennostaan.
Yhtäkkiä hän pysähtyi ja tempasi kädet taskuista, ikäänkuin olisi puolustautuminen ollut kysymyksessä. Tuolla kaatuneella koivunrungolla istui muuan, jonka hän tunsi, dosentti Randal.
Sif kirkastui tahdottomasti, sillä hän piti dosentista, mutta hänen ensimäinen mielijohteensa oli kuitenkin vetäytyä takaisin.
Randal oli kuitenkin huomannut hänet samana hetkenä kuin hän Randalin, ja katsoi terävästi häneen. Oli selvää, että Randal tunsi hänet, mutta ei uskonut silmiään.
Sif katsahti nopeasti ympärilleen, huomasi ettei ketään ollut lähettyvillä, ja teki päätöksensä. Setä Randaliin saattoi varmasti luottaa. Sif kiiruhti hänen luokseen.
— Minä tässä olen, setä Randal, sanoi hän vilkkaasti. Enkä kuitenkaan minä. Minun nimeni on nyt Leif ja olen isän vanhin poika. Sellaisena olen kulkenut Lapinmaan läpi sekä herrojen että naisten seurassa, jotka eivät ole saaneet vähäisintäkään vihjausta siitä kuka oikeastaan olen. Kiltti setä, lupaa olla ilmaisematta minua!
Nuo vilkkaat, ilmehikkäät silmät katsoivat rukoillen dosenttiin ja lähettivät ikäänkuin sähkövirran koko hänen olentonsa läpi.
— Mitä kujetta se on? kysyi tämä ja tervehti Sifiä kädestä.