— Minut, vastasi veitikkamainen ääni, joka saattoi hänet hätkähtämään ja kääntymään nopeasti.
Siinä seisoi Sif, ruusuisena syyskylmästä ja vielä hymyillen joillekin sanoille, jotka Åke oli sanonut hänelle rohkaisuksi laskiessaan hänet sisään.
Hän tuli kosimaan, kuten Åke sitä oli nimittänyt. Hänellähän oli kaikki onnistumisen edellytykset, mutta hän oli kuitenkin pelokkaan jännityksen vallassa, jota sekottui hetken hauskuuteen saadessa näin yllättää sulhasensa. Ristiriitaiset tunteet, jotka täyttivät hänet, saattoivat hänet näyttämään uhkeammalta kuin milloinkaan ennen ja ne lisäsivät sitä suloa, joka hänestä aina säteili.
Randal tunsi tulevansa häikäistyksi Sifin äkillisen ja säteilevän ilmestymisen johdosta, mutta hän hillitsi liikutuksensa eikä antanut sen vallata itseään. Hänhän oli harjaantunut itsehillinnässä.
Muutamin pitkin askelin hän meni Sifiä vastaan, tarttui ojennettuihin käsiinsä ja suuteli häntä toiselle poskelle.
Hänen tervehdyksensä viileys jäähdytti Sifiä. Voiko Sverker hillitä itseään noin — tullessaan näin yllätetyksikin — jos hän todellakin olisi niin rakastunut häneen kuin Åke väitti?
— Tuletko yksin? kysyi Randal ja katsoi ovelle
— Tulen, kotona eivät edes tiedä, että tulin tänne. Tulen vain varsinaisten junavuorojen välillä.
— Vai niin? Oletko siis karannut minun luokseni? kysyi Randal hymyillen ja vei hänet sohvan luo istahtaen itsekin hänen rinnalleen.
Häntä alkoi ihmetyttää, tuliko Sif jotain erikoista asiaa varten ja mitä se olisi.