Hän kumartui eteenpäin koettaakseen saada Sverkerin katsomaan häneen — kuitenkaan onnistumatta. Sverker katsoi itsepäisesti lattiaan, hän ei luullut itsellään olevan voimia kohdata Sifin katsetta.
— Sverker, on jotain, jota niin hirveän mielelläni, haluaisin sinulta, jotain, jota sinä olet luvannut minulle! pyysi hän mielistelevästi, hyväilevästi, nurisevan hellästi, mikä oli hurmaavaa.
Tiesihän Sverker luvanneensa hänelle vapauden, hänen tahtoessaan sitä, ja tähän silmänräpäykseen saakka hän oli pelännyt, että hän oli tullut sitä pyytämään, mutta nyt hänestä tuntui, että hän pyysi sitä liian hellällä ja antautuvalla tavalla.
Sverkerin mieli kävi kummalliseksi, mutta hän istui yhä ääneti.
Silloin Sif luisui polvilleen hänen eteensä, niin että hän tuli suoraan
Sverkerin lattiaan luodun katseen tielle. Tämän täytyi katsoa häneen.
— Tahdon niin mielelläni sinulta sormuksen, sanoi Sif samalla hyväilevällä äänellä, nyt täynnä rukousta. Hän sai tyydytyksekseen nähdä Sverkerin hätkähtävän tämän ilmeisesti aivan odottamattoman pyynnön kuullessaan. Hänen katseensa ei enää koettanut väistää Sifin katsetta, se tuli läpitunkevaksi.
— Sormuksen?!
— Niin, sileän kultasormuksen, jossa on sinun nimesi.
— Sif, onko se totta?
Hän otti Sifin kasvot käsiensä väliin ja katsoi niihin, ikäänkuin olisi tahtonut tutkia hänen olentonsa joka sopukan.