Hänestä tuntui, että hän rukoili kuin ihmettä, sillä ei mikään tuntunut mahdottomammalle hänestä kuin tulla rohkeaksi näkemään sairautta ja kuoleman vaaraa. Mutta Jumalahan voi tehdä ihmeitä, ja miksei hän voinut rukoilla häntä tekemään sellaisen hänen suhteensa? ajatteli hän.
Hän tunsi pelokasta ahdistusta oman rukouksensa suhteen, jota hänen hätänsä ajoi häntä rukoilemaan. Hänellä oli tunne siitä, että hän rukoili itselleen jotain hyvin vaikeaa ja kiusallista, sillä hänen aavistuksensa sanoi hänelle, että ei voi tulla niin muuttuneeksi kuin miksi hän rukoili tullakseen, sen tuntumatta koko olennossa.
Kotiintullessaan ulkomailta ja toisinaan sitä ennenkin hän oli tuntenut leimahtavaa halua suurtöiden suorittamiseen. Nyt hänelle oli asetettu vaatimus, jonka täyttäminen olisi ollut useille muille naisille vain luonnollista, mutta hänelle se olisi suurtyö. Kukapa näkisikään mitään suurta siinä, että hän Sverkerin vaimona voisi olla hänen luonaan ja hoitaa häntä, kun hän sairastuisi? Mutta hänelle se olisi suurtyö, sillä sellaisena kuin hän nyt oli, ei hän osannut sitä ollenkaan.
— Oi Jumala, sinun pitää tehdä ihme minun suhteeni! rukoili hän tuskaisesti, puoleksi uskoen puoleksi epätoivoisena.
13.
Oli ensimmäinen adventtisunnuntai, pakkasta ja aurinkoa vastasataneella lumella.
Randal oli paranemaan päin. Vielä heikkona, mutta kivutta ja tuntien palaavan terveyden mieluisaa tunnetta hän istui suuressa tuolissaan kirjastossa. Hän oli puettu pehmeään yönuttuunsa, ja sisar Asta oli korjaillut hänen pieluksiaan ja käärinyt hänen polviensa ympäri pehmeän huopapeiton. Nyt hän kulki äänettömästi edestakaisin askareitaan toimitellen, ja Randal istui häiritsemättä ajatuksineen.
Hän ajatteli juuri kamppailemaansa taudinkohtausta. Lääkärit eivät olleet odottaneet sitä, kun hän ei syksyn kuluessa ollut rasittanut itseään ylimääräisellä työllä ja hänen olosuhteensa olivat muodostuneet niin onnellisiksi. Sillä siitä lääkärit olivat yksimielisiä, ettei mikään ollut hänelle niin tärkeää kuin mielensä tasapaino. Tyyni onni oli hänelle paras lääke. Ja hän itse tiesi ehkä paremmin kuin lääkärit, miten totta se oli.
Eikö hän sitte ollut tyynen onnellinen? Sif ei ollut näyttänyt pienintäkään oiretta tahtoakseen lupaustaan takaisin, ja hän oli niin altis ja ihastuttava. Mutta kuitenkin! Hän ei ollut voinut päästä irti tuosta kiusallisesta epäilystä, joka oli herännyt jälleen eloon, hänen saatuaan tietää, ettei Sif ilman kehoitusta ollut pyytänyt häneltä sormusta. Åke oli kyllä selittänyt sen siten, että Sif ei koskaan olisi uskaltanut ottaa ratkaisevaa askelta, ellei hän hänen kauttaan olisi saanut varmuutta olevansa yhä rakastettu. Mutta voiko Åke niin varmaan tietää, oliko hänen selityksensä oikea? Kukapa mies voi päästä selville vaikeimmin ratkaistavasta kaikista arvoituksista: nuoresta tytöstä?
Ja oliko Sif itsekään selvillä oman tunteensa laadusta ja kestävyydestä? Tiesikö hän oikein mitä tahtoi? Eikö ollut luultavinta, että olot olivat vaikuttaneet häneen, Åke, niin, jopa hänen oma alttiutensakin?