Tämä uudistunut epäilys oli kiusannut Randalia niin, että hänestä tuntui lohdutukselta tultuaan sairaaksi. Ruumis oli silloin ottanut kivun, ja hänen henkensä oli saanut rauhan.
Sairaus oli vienyt hänet kuolemanvarjon laaksoon, missä kaikki asiat ja ilmiöt saavat oikeat suhteensa. Nyt sairaus oli hellittänyt, ja hän palasi taas kuolemanvarjon laaksosta maiseen elämään sen moninaisine menoineen, mutta hänen henkensä silmä pysytti katseen oikeissa suhteissa. Kun epäluuloiset ajatukset uudelleen kohtasivat häntä, huomasi hän niiden kadottaneen kärkensä. Hän saattoi säilyttäen tasapainon ajatella mahdollisuutta, että hänen täytyy luopua Sifistä kadottamatta senvuoksi elämänharrastusta tai elämäniloa. Sif oli hänelle yhtä rakas kuin aina, mutta hän oli tuntenut tulleensa hänestä riippumattomaksi.
Hänen elämänsä ilman Sifiä ei tulisi aurinkoa kimaltelevaksi päiväksi, se tulisi pikemminkin tähtikirkkaan yön kaltaiseksi, ja sellaisenakaan se ei jäisi vaille valoaan. Niin, eikö tähtiyö muistuta enemmän iäisyyttä kuin aurinkoinen päivä?
Hän ihmetteli mitä merkitsi, että hän saattoi nyt ajatella Sifiä tällä tavoin, rakastavasti, mutta vapautettuna entisestä riippuvaisuudestaan. Oliko sairaus tosiaankin irroittanut hänet? Oliko Herra Jumala vihdoinkin ottanut hänessä niin täydellisesti ylivallan, ettei kukaan muu eikä mikään muu voinut hallita häntä?
Tuomiokirkonkellot soittivat jumalanpalvelukseen ja virittivät Randalin mielen hartaaksi. Hänestä tuntui kuin kutsuisivat ne häntä Jumalaa vastaan, ja koko hänen sisimpänsä oli kiitosta ja rukousta Jumalan voiman edessä, joka voittaa ihmissydämessä.
— Tahtooko sisar lukea minulle?
— Jos dosentti vain jaksaa kuunnella.
— Kyllä!
— Mitä luen?
— Jumalan omasta sanasta.