— Minä rakastan Ilmestyskirjaa, sanoi hän.
- Eikö sitä ole hyvin vaikea ymmärtää?
— Ei ole kysymystä sen ymmärtämisestä, olin sanoa. Se on Jumalan valtakunnan taistelu ja voitto suurin piirtein, se on Kuninkaan merkki uskollisilleen: Kestä, kunnes tulen!
Sisar Asta oli ääneti. Hän istui niin, että hänellä oli potilaansa profiili edessään. Tämän täytyi kääntää päätään, jos hän tahtoi katsoa häneen. Sitä hän ei kuitenkaan tehnyt, vaan katsahti ulos silmätessään ylös.
Sisar Astassa oli jotain hyvin personatonta. Randalin sairauden aikana hän oli valpas huolehtija, auttava käsi, aina saapuvilla oleva voima, hyvää tekevä vaikutus, jota sai vain kokea tarvitsematta omistaa mitään tarkkaavaisuutta. Lukiessaan Randalille hän oli ollut vain ääni, harras ääni, joka oli sopinut Randalin tunnelmaan. Ja nyt puhuessaan hänen kanssaan oli hän vain yleensä joku, jonka kanssa voi puhua, ei kukaan erikseen.
Randal ei miettinyt sitä minkälainen hän oli, hänestä tuntui vain niin rauhalliselta hänen personaton seuransa, ikäänkuin hän olisi ollut yksin, ja kuitenkin hänellä oli joku, joka piti huolta kaikista hänen tarpeistaan, hätiköimättä, niin hiljaiseen ja itsensäunohtavaan tapaan, ettei Randal edes aina huomannut, että hänen hyväkseen tehtiinkään mitään.
14.
Sisar Asta istui vielä raamattu polvella, valppaana ja itsensä unohtavana, ja puheli potilaansa kanssa luetusta, senvuoksi että hän näki sairaalle tekevän hyvää saada kehittää ajatuksiaan. Hänen henkensä kasvoi voimakkaaksi niissä ilmapiireissä, missä se oli kotonaan, ja kävi ikäänkuin vielä riippumattomammaksi sairaasta ruumiistaan.
Silloin eteisen ovikello soi.
Sisar Asta nousi äänettömästi, asetti raamatun paikalleen hyllylle ja liukui ulos huoneesta, sulkien oven jälkeensä ilman napsahdustakaan.