— Niin, se on hyvä, tiesinhän sen, sanoi Randal jonkunlaista anteeksipyytelyä äänessä.
Sisar Asta meni ulos, ja heti senjälkeen tuli Sif sisään.
Hänessäpä oli kaikkea muuta kuin personattomuutta! Hän oli maallinen elämä itse personoituna hurmaavine rikkauksineen, hän oli kiehtova nykyisyys, joka vastustamattomasti veti hänen ajatuksensa puoleensa pois menneisyydestä ja tulevaisuudesta, iäisyydestä ja Jumalasta.
Unohtaen heikkoutensa Randal näytti aikovan nousta ylös, mutta Sif oli heti hänen vieressään ja työnsi hänet takaisin pieluksien varaan.
— Oletko hullu? Et saa nousta ylös minun tähteni!
Randal antoi myöten, ei vain Sifille, vaan omalle heikkoudelleenkin, joka muistutti itsestään.
Sif meni hakemaan jakkaransa ja istuutui hänen jalkojensa juureen. Sifin kasvot eivät olleet säteilevät, mutta vilkkaammat kuin tavallisesti. Randal ei päässyt oikein selville niiden ilmeestä, sillä hän ei tiennyt, että Sifin vielä oli taisteltava turhan pelkonsa jäännöstä vastaan. Sverker näytti sairaammalta kuin Sif oli odottanut, ja tämä tunsi lamauttavaa levottomuutta sen johdosta että jotain voisi tapahtua. Tuota levottomuutta hillitäkseen Sif pingoitti itsensä hermostuneen vilkkaaseen reippauteen, jota hän ei läheskään tuntenut.
— Tulenko minä sinun mielestäsi liian pian luoksesi? kysyi hän hyväilevästi, odottaen voimakasta vastalausetta vastaukseksi.
— Oikeastaan sinun ei olisi pitänyt tulla ennenkuin minä olisin lähettänyt sinulle sanan, niinhän puhe oli, muistutti Randal hymyillen.
— Mutta sinähän olet niin paljon parempi, ja minä kaipasin niin äärettömästi sinua, puolustihe Sif. Oletko vihainen minulle siitä, että nyt olen täällä?