— Vihainen? Sinä rakas! Jospa vain tietäisit miltä tuntuu, kun tulet!
— Minkätähden en sitte saanut tulla sinun ollessasi huonona? Kaikki muut saivat, mutta minä en, nurisi Sif, nuhdellen Sverkeriä siitä, mikä salaisesti oli ollut hänelle niin suuri huojennus.
— En tahtonut että näkisit minut niin surkeana.
— Sinäkö surkea! Sellaiseksi et koskaan voi tulla. Sverker nauroi pientä itsesäälivää naurua.
— Kylläpä vain! Kun roikun tässä ja tavoittelen henkeä niinkuin kuha maalla. Kysy sisar Astalta.
— Minä en välitä yhtään sisar Astasta, tuli Sifiltä niin kiivaasti, että se kummastutti Sverkeriä.
Hän ymmärsi väärin syyn ja luuli tarvitsevansa ottaa uskollisen hoitajansa puolta.
— Et voi uskoa miten ihanteellinen hoitaja hän on, vakuutti hän lämpimästi hiljennetyllä äänellä, jottei puheenaoleva henkilö sattuisi kuulemaan, mistä oli kysymys. Hän arvaa mitä tahdon, minun tarvitsematta sanoa sitä, ja se on verratonta, silloin kun joka sana maksaa suuren ponnistuksen. Ei kukaan voisi auttaa minua paremmin. Ja ajattele, kuinka kiltisti häneltä, että hän ottaa vapautta voidakseen tulla tänne kuultuaan, että erikoisesti toivoin saavani juuri hänet!
Hänen lämpimät, kiittävät sanansa polttivat Sifiä niinkuin tuli.
— Ehkäpä tahdot mieluummin mennä hänen kanssaan naimisiin kuin minun?