Randal otti hänen päänsä käsiensä väliin ja suuteli häntä.
— Olisitko tahtonut olla luonani?
— Niin mielelläni kuin elän.
— Mutta, pikku armaani, sinähän pelkäät sairaita, etkö pelkääkin?
— Pelkään, tunnusti Sif, häpeän painamana.
— Tiesin sen. Senkin vuoksi kielsin sinua tulemasta. Minulle on aivan tarpeeksi tietää, että olisit tahtonut tulla.
— Mutta ei minulle. Oi, jospa tietäisit kuinka surkea olento olen! Muistathan, etten uskaltanut olla isoisänkään luona, kun tauti muuttui vakavaksi. Mutta sano, luuletko että voin päästä siitä? Luuletko, että voin tulla rohkeaksi?
— Olithan sinä rohkea tuona yönä Lapissa, muistathan!
— Ah, mutta silloinhan se ei ollut mitään. Silloin vain kun tauti tulee vaaralliseksi pelkään minä.
— Pikku raukka! sanoi Randal lempeästi.