Hän nojautui taapäin ja katsoi Sifin pään yli ulos ikkunasta vakavin, miettivin katsein.
— Tahtoisitko vapautua näkemästä minua sairaana? kysyi hän vihdoin.
Sif katsoi ihmetellen häneen, mutta hän ei ottanut katsettaan ulkoa aurinkoisesta avaruudesta.
— Tietysti en haluaisi mitään mieluummin kuin sitä, ettet koskaan enää tulisi sairaaksi, vastasi Sif.
Sverkerin kysymys ja hiljainen vakava tapa panivat Sifin ihmettelemään, olivatko lääkärit ehkä sanoneet hänelle, että hän voisi parantua taudistaan antautumalla leikattavaksi tahi johonkin muuhun vaaralliseen. Sverker poisti kuitenkin heti tämän harhakäsityksen.
— Se ei ole ajateltavissa, sanoi hän tyynesti.
Mutta sinä voisit päästä näkemästä sitä.
— Kuinka niin? kysyi Sif kiusallisen levottomasti.
— Tunnen kuinka jokainen tällainen sairauskohtaus irroittaa minut, sanoi hän hitaasti ja vakuuttavasti. Nyt tämän viime puhdin jälkeen tunnen mahdolliseksi luopua sinustakin, Sif, kadottamatta elämänhaluani. Sanon sen, että voisit ymmärtää, ettei sinun minun tähteni tarvitse empiä ottamasta takaisin lupaustasi ja tulla vapaaksi, jos olet ruvennut huomaamaan, että sinulle kävisi liian vaikeaksi sanassasi pysyminen. Vapautan sinut siitä, jos tahdot. Ja me jäämme vain hyviksi ystäviksi taasen, kuten ennen kihlausta.
Sif oli yhä tuskaisempana kuunnellut hänen lempeitä, mutta hirveitä sanojaan.