— Miksi sanot noin? kysyi hän tukahtuneella äänellä. Senkö vuoksi, etten minä ole niinkuin sisar Asta?
— Eihän toki, rakas lapsi! Mutta minulla on omat syyni uskoa, että sinun rakkautesi minuun ei ole tuo kaikki voittava, joka voi kestää kaikessa.
— Mitä syitä?
Randal empi. Sanoisiko hän sen? Eikö se olisi Sifin kiusaamista tarpeettomasti? Mutta Sif oli innokas.
— Mitä minä olen tehnyt, että sinä minua niin epäilet?
— Sinä sait minut eräässä tilaisuudessa uskomaan jotakin, joka ei ollut totta, sanoi hän vastahakoisesti. Tiedän, että teit sen mitä parhaimmassa tarkoituksessa. Mutta minä pidän totuutta hellintäkin petosta parempana.
— Milloin tein niin? kysyi Sif kalpenevin huulin.
— Pyytäessäsi minulta sormusta annoit minun ymmärtää tekeväsi sen ilman kehoitusta.
— Mistä tiedät ettei se ollut totta? kysyi Sif epätoivoisin yrityksin pitää puoliaan.
Sverker ei vastannut, katsoi vain häneen.