— Vakuutan sinulle, ettei kukaan olisi saanut minua siihen, ellen itse olisi tahtonut, vakuutti Sif.
— Tahdon mielelläni uskoa sinua, vastasi Sverker hitaasti. Minun olisi ollut helpompi tehdä niin, jos sinä — kuten kyllä muistat — kysyessäni sinulta, olisit vastannut totuuden mukaan: että Åke oli kehottanut sinua.
Sif punastui kiusallisesti.
— Onko Åke pettänyt minut? kysyi hän järkkyneenä.
— Eräs henkilö, joka oli sattunut näkemään teidät yhdessä Skansenilla, sinut itkevänä ja Åken neuvottomana vieressä, »petti» teidät. Sitten kysyin Åkelta, ja hän tunnusti totuuden. Hän sanoi minulle sinun vaikuttimesikin salata asia minulta — kuten hän oli käsittänyt sen.
— Kuinka kauan siitä on kun sait tietää…?
— Pari kuukautta sitten.
Sif tunsi olevansa aivan muserrettu. Tämä oli kiusallisin tilaisuus, missä hän koskaan oli ollut. Hän toivoi, että olisi voinut vaipua maan alle ja kadota. Pari kuukautta Sverker oli kulkenut kantaen tätä moitetta häntä vastaan, ja nyt hän toi esiin sen kuin lisänä hänen jo ennestään typerästä pelosta ja kykenemättömyydestä johtuvaan suureen nöyryytykseensä. Miten hän mahtoikaan halveksia häntä!
Olihan ihan selvää, että hän tahtoi päästä hänestä, ajatteli Sif toivottomana. Hänhän oli äsken niin tyynesti selittänyt tulleensa siihen, että voi elää ilman häntä. Hän oli punninnut hänet ja havainnut hänet liian köykäiseksi!
Mitä hän tekisi? Nyt ensinnäkin? Nousisiko hän ylös, antaisi Sverkerille takaisin sormuksen, ja menisi tiehensä, hyljättynä, kotiin sanoakseen omaisille, ettei Sverker enää tahdo häntä?