Ja mitä hän sitten tekisi tyhjässä tyhjyydessä?
Hän ei kestäisi tavata Sverkeriä vain kuten »hyvää ystävää» kaiken jälkeen mitä heidän keskensä oli ollut.
— Ethän vain ymmärtäne minua väärin? kuuli hän Sverkerin sanovan, ja hänen väsynyt äänensä, hellän levottomana, tunki Sifin sydämeen kaiken nöyryytyksen ja hädän läpi ja nostatti häntä. Ymmärräthän, että rakastan sinua yhtä lämpimästi kuin aina? Minä en anna sinulle vapauttasi rakkauden puutteesta vaan rakkaudesta, rakkaudesta vain. Ymmärräthän sen, sano?
— Mutta en tahdo ollenkaan tulla vapaaksi! Sverker oli ääneti, mutta ei senvuoksi, että olisi tullut vakuutetuksi. Hän istui sen sijaan ja ihmetteli, kuinka voisi vakuuttaa häntä siitä mikä hänessä oli kasvanut varmuudeksi, siitä nimittäin että parasta heille kummallekin olisi erota.
— Aika on paha. Se ei ole sovelias avioliiton solmiamiseen. Ei lainkaan sopiva maallisen onnen etsinnälle. Se on maallisista irroittautumisen aikaa. Suuri ja peloittava aika, Herran ohikäyminen. Me emme saa sitoa itseämme. Meidän täytyy seisoa vyötettyinä, valmiina lähtöön. Jokainen sairaudenkohtaus sanoo minulle samaa. Minä en saa sitoa sinua raihnaiseen, luultavasti lyhyeenkin elämääni. Sinä kauhistut sairautta ja kuolemaa… ja minä en tahdo, että minun pitää pelottaa sinua.
Sif katsoi ylös silmät loistaen surua.
— Sinä et usko minuun! sanoi hän.
Sverker tuli innokkaaksi sanomaan häntä vastaan, mutta huomio, että Sif oli osannut naulan päähän, saattoi hänet vaikenemaan. Miten suuri hänen rakkautensa olikin, ei hän uskonut Sifiin. Siinä oli kipeä kohta; kaikki muut syyt, jotka hän oli vetänyt esiin, olivat enemmän tai vähemmän sivuseikkoja. Hänen rehellisyytensä kielsi häntä epäämästä sitä.
Sif näki, että Sverkerin äänettömyys vahvisti hänen väitteensä, ja kiihkeä tuska, jota hän senvuoksi tunsi, vakuutti häntä siitä, miten syvästi ja todellisesti hän rakasti häntä. Hänen rakkautensa oli kasvanut, kunnes se nyt oli tullut hänen elämänsä hallitsevaksi voimaksi, mutta juuri kun hän oli päässyt siitä täysin selville, silloin sitä epäiltiin!
Hän oli rukoillut Jumalaa muuttamaan hänet ja sitä rukoillessaan aavistanut rukoilleensa itselleen jotain vaikeaa. Nyt se aavistus toteutui. Jumala tarttui pelottavan kovasti häneen, se teki niin kipeää, että tuntui kuin hän ei voisi hengittää.