Mutta koska se oli Jumalan muuttava voima, joka tavoitti hänet Sverkerin sanoissa, ei se tuska, jota Sverker tuotti hänelle, tuottanut hänelle lamauttavaa apeutta ja toivottomuutta, vaan herätti päinvastoin hänessä uutta ja voimakasta tarmoa.
Hänen täytyi pakottaa Sverker uskomaan häneen ja ottamaan hänet luokseen jälleen. He kuuluivat yhteen, sen hän käsitti tällä hetkellä elävämmin ja selvemmin kuin koskaan ennen. Sverker oli selittänyt voivansa elää ilman häntä, mutta hänestä tuntui nyt sietämättömältä elää ilman Sverkeriä. Hän tahtoi, hänen täytyi kasvaa ja muuttua niin, että hän sopi hänelle ja ettei Sverker voisi elää ilman häntä.
Mutta kuinka hän voisi tulla sellaiseksi ja kuinka hän saisi Sverkerin hänestä riippuvaksi tämän jälleen alettua irroittua hänestä? Hyväilyt ja hellät, taivuttavat sanat eivät riittäneet lähimainkaan. Tässä tarvittiin toimintaa. Mutta mitä?
Hänen silmänsä aukenivat näkemään yhtä ja toista tänä tulen ja kirvelemisen vaikeana hetkenä. Hän ymmärsi, että miten lämpimästi ja intohimoisesti Sverker rakastikin häntä, oli hän tuskin muuta kuin lapsi hänelle. Tähän saakka hän oli vain pitänyt siitä, että Sverker oli rakastanut häntä sillä tavalla, mutta nyt hänet valtasi halu tulla täysikasvuiseksi sekä todellisuudessa että Sverkerin silmissä. Rakastetusta lapsesta, jota Sverker ennen kaikkea tahtoi suojella ja säästää, voi hän luopua, jos hän katsoi sen olevan tälle parhaaksi, mutta nainen, joka rakastaisi ja hoitaisi häntä ja ymmärtäisi voittaa itselleen ei vain hänen ritarillisen vaan myös hänen riippuvaisen rakkautensakin, tulisi hänelle välttämättömäksi. Ja sellaiseksi hän tahtoi tulla Sverkerille, ja tällä hetkellä hän tunsi että voisi tullakin sellaiseksi, jos hän saisi oikean edellytyksen. Mutta mikä se sitten oli? Minkä toiminnan kautta hän sekä kasvaisi todellisuudessa että onnistuisi myöskin vakuuttamaan Sverkerille olevansa hänen tasallaan? Minkä, teon kautta hän saisi Sverkerin uskomaan hänen rakkautensa kypsyyteen, sen vakavuuteen ja pysyväisyyteen?
Hän näki vastauksen. Se annettiin hänelle ikäänkuin se olisi ollut jotain luonnollista. Hän näki tien, joka aukeni hänelle.
Sverker oli sanonut tahtovansa säästää häntä näkemästä häntä sairaana. Mutta hän päätti tänä tuskan ja heräämisen hetkenä, ettei säästäisi itseään, vaan sen sijaan harjoittaisi itseään ei vain näkemään sairautta, vaan myöskin olemaan hyödylliseksi avuksi. Hän päätti mennä suoraan siihen, mikä häntä kauhistutti, ja rohkeasti katkaista sairauden- ja kuolemankauhultaan pään. Hän tekisi sen Sverkerin tähden, ja hänen tähtensä hän kestäisi tuota vaikeaa päivät ja yöt. Jos hän tekisi niin, eikö Sverkerin silloin täytyisi uskoa häneen.
— Tahdon tottua näkemään ja hoitamaan sairaita niin että voin sopia sinulle, sanoi hän yksinkertaisesti.
Randal, joka ei aavistanut mullistavaa sisäistä tapahtumaa, jonka ensimäisenä tuloksena nämä sanat olivat, ei kiinnittänyt paljoa huomiota Sifin ilmoitukseen. Hän ei pitänyt sitä muuna kuin päähänpistona, joka pian häipyisi. Sif huomasi sen, mutta tuli vain yhä lujemmaksi päätöksessään.
— Pyydän isän toimittamaan minut oppilaaksi johonkin sairashuoneeseen, sanoi hän.
— Älä tee sitä! Sinä et tule toimeen siellä. Se käy liian vaikeaksi sinulle.