Sif huomasi vallan hyvin, ettei Sverker ottanut hänen päätöstään vakavalta kannalta, vaikka hän häntä vastustamalla oli sen tekevinään. Sif kun aikoi vakuuttaa häntä siitä teoin, ei hän välittänyt nyt tehdä sitä sanoin. Sverker luuli hänen yhä olevan lapsen, mutta Sif tunsi ettei hän enää ollut sitä, vaan että hän oli jo nyt alkanut kasvaa, että hän osasi, mitä hän ennen koskaan ei ollut osannut: hän osasi kärsiä, vaieta ja päättää. Pian hän oppisi toimimaankin ja voittamaan.
Mutta hän ei sanonut Sverkerille mitään tästä kaikesta. Hän istui ja pyöritteli sormustaan.
— Saanko pitää tämän… ja tahdotko sinä pitää minut? kysyi hän rukoilevasti.
— Jos tahdot niin… Toistaiseksi… vastasi Randal liikutettuna.
Hänestä oli parempi varovaisesti aukoa solmua kuin Aleksanteri Suuren tavalla katkaista se yhdellä iskulla. Hän oli liikuttanut ja irroittanut sitä, ja se sai riittää täksi päiväksi. Hänen sielunvoimilleen oli siinä liikaa, hänen olisi ollut mahdotonta kestää enemmän juuri nyt.
VII.
HYVÄKSYTTY.
1.
— Onko sinun ja Sverkerin välille tullut jotain kahnausta?
Sen vastauksen Allan Bentick antoi Sifille tämän pyyntöön, että hän auttaisi häntä pääsemään oppilaaksi johonkin sairashuoneeseen.