Sif olisi mieluummin alkanut heti, ennenkuin hän ehti oikein ajatella sitä mikä oli edessä, mutta nyt hänen täytyi odotella kokonainen kuukausi ja se kävi vaikeaksi. Hän saattoi herätä öillä pelon väristyksiin ja kysyä itseltään, oliko hän hullu, kun vapaaehtoisesti antautui tuohon mahdottomuuteen. Hän tulisi tietysti parkumaan tai juoksemaan tiehensä tai tekisi jotain muuta yhtä tyhmää, jos jotain kauheaa sattuisi. Hän hikoili ajatellessaan tulevaa epäonnistumistaan. Hänen isänsä suuttuisi ja kysyisi oikeudenmukaisesti, että mitä hänen oli tarvinnut työntäytyäkään sinne. Entä Sverker! Niin, tämä ei hennoisi sanoa mitään muuta kuin herttaisia, lohduttavia sanoja hänelle, mutta hän ei kuitenkaan voisi olla tietämättä, että Sifin tie oli kääntynyt pystyyn. Ja se olisi pahinta kaikesta. Sitä kuvaillessaan Sif päätti kestää, miten ilkeää se tulisikin olemaan.
Mitä lähemmä aika joutui, sitä horjuvammaksi hän tunsi poloisen päätöksensä. Silloin hän voi vain ristiä kätensä ja rukoilla Jumalaa. Siitä ei tullut monta sanaa, oikeastaan vain kaksi, yhtämittaa toistettuina: Auta minua!
2.
Vihdoinkin koitti päivä, jolloin Sif sai alkaa. Hän oli toivonut pääsevänsä heti keskelle kaikkein pahinta, sillä hän toivoi, että hänen silloin täytyi ponnistautua niin kokonaan tehtävänsä suorittamiseen ettei ehtisi ajatella, minkä vaikutuksen tuo kaikki tekisi häneen. Hänen tehtävänsä tuli senvuoksi olemaan erään kirurgisen osaston leikkaussalissa muutama tunti joka toinen aamupäivä.
Eräänä iltapäivänä kello viisi Sifin oli määrä saapua osastolleen. Päivällisellä, juuri ennen sitä, hän saattoi tuskin saada alas yhtä palaa. Lucia tarjoutui menemään hänen kanssaan, mutta sitä Sif ei tahtonut. Ainoa mahdollisuus hänen rohkeana pysymiselleen ensimäisessä kokeessa oli se, ettei kukaan ollut läsnä, joka aavisti miten häntä pelotti.
— Käytä silmiäsi, korviasi, järkeäsi ja kaikkia aistejasi ja pidä ajatuksesi jännityksessä, niin se sujuu sinulta, sillä sinä et ole huonosti varustettu, sanoi isä rohkaisevasti.
Ja se neuvo mielessä Sif lähti, pelokkaana, mutta samalla iloisena siitä, että koetuksen hetki vihdoinkin oli käsissä. Oli tuntunut pahemmalta edeltäpäin, nyt oli jo parempi, ajatteli hän; ja kun hän oli sairashuoneella ja pukeutuneena pumpulipukuunsa, esiliinaansa ja myssyynsä seurasi osaston hoitajatarta saliin, valtasi hänet suuri tyyneys.
Hän katsoi ympärilleen. Siinä olivat nyt nuo pelätyt sairaat hänen ympärillään! Mutta hänestä ensi vaikutus, minkä hän heistä sai, ei ollut pelottava, niinkuin hän mielikuvituksessaan oli olettanut! Jotkut makasivat ja juttelivat keskenään, toiset olivat jalkeillakin, ja ne, jotka makasivat ääneti ja kalpeina, eivät sentään näyttäneet niin perin järkyttävän sairailta. Sif alkoi tuntea itsensä rohkeaksi.
Ylihoitajatar vei hänet vuoteelta vuoteelle, esitellen hänet potilaille ja ne hänelle. Kaikki katsoivat ystävällisen mielenkiintoisina uutta oppilasta Sifin aavistamatta tai potilaiden selvittämättä itselleen vaikutusta, oli Sifin ilmehikkäissä kasvoissa tällä ensikierroksella sekä lupaus että pyyntö: minä tahdon tehdä kaikki mitä voin teille, mutta auttakaa tekin minua, sillä minä olen hyvin avuton! Sairaat valloittivat tästä ensi hetkestä hänen sydämensä ja hän heidän. Katseet kirkastuivat tiedottomasti kohdatessaan hänen katseensa.
Ensimäinen tehtävä, jonka hän sai, oli hieroa erään pojan kättä, jonka tämä oli nyrjäyttänyt. Sisar näytti miten hänen piti tehdä, tarkkasi ja oikaisi, kunnes hän osasi oikealla tavalla, ja jätti hänet sitte yksikseen.