Hän pani kiivaasti sikaarin pois ja nousi pystyyn.
— Tuomitseminen on myös synti, sanon sinulle! jatkoi hän käveltyään pari kertaa huoneen päästä päähän tyyntyäkseen, mutta oli sen sijaan vain onnistunut kiihdyttämään itsensä äärimmilleen. Ehkäpä suurempikin synti kuin se, josta sinä tuomitset minua!
— Nyt sinä sanot itseäsi vastaan, huomautti tuo loogillinen filosoofi tyynesti. Sinä selität, ettei syntiä olekaan, vaan että se on keinotekoinen käsite vain. Silloin ei tuomitseminenkaan voi olla synti, vaan sekin on vain keinotekoinen käsite.
— Puhun sinun näkökannaltasi.
— Sitä et tee, sillä minun näkökannaltani tuomitseminen on synti, kun tuomitaan synnintekijä, ei silloin kun tuomitaan synti.
— Tuo on saivartelua. Randal ei vastannut, hän istui miettiväisenä ja antoi sikaarin sammua. Åke käveli edestakaisin huoneessa, kunnes oli tarpeeksi tyyntynyt hävetäkseen kiivauttaan. Silloin hän koetti puolustella itseään selittämällä sitä.
— Näes, en voi milloinkaan suvaita tuota karkeaa puhetta synnistä. Se on niin nöyryyttävää. Minä en pidä itseäni ollenkaan minäkään synnintekijänä. Synti on jotain suhteellista. Mitä minä en huomaa synniksi, se ei silloin ole syntiä. Enkä minä pidä syntinä mitään muuta tekoa kuin sitä, joka vahingoittaa jotain toista.
Randal ei vastannut mitään, sillä hän näki ystävänsä kasvojen rauhattomuudesta, että tämän oma, kaikesta huolimatta elossa oleva siveellinen tunne sanoi tarpeeksi häntä vastaan.
Åke otti uudelleen sikaarin, jonka hän oli pannut pois, ja sytytti sen.
Hän ihmetteli itse kiivauttaan. Siihen oli muu syy kuin Randalin lausunto, jolla hän oli ratsastanut. Sif ajatteli hänen onneaan, suunnitteli sitä — jopa innokkaasti — tahtoi antaa hänelle serkkunsa, parhaan tyttöystävänsä! Se huomio se oli kokonaan mullistanut hänet.