— Yksinkö sinä Åken kanssa hoidat siellä Sverkeriä? Se on… en pidä ollenkaan siitä.
Taas Sif katsoi ääneti isäänsä, mutta uhmaavainen pilke ilmaisi, että ymmärtämättömyys hänen katseessaan oli tällä kertaa teeskenneltyä.
Tänä kriitillisenä hetkenä Lucia sekaantui välittävänä asiaan. Hän oli
Sifin puolella, mutta ei tahtonut nähdä Allania uhmattavan.
— Jos sinun mielestäsi on sopimatonta, että Sif on siellä yksin, menen mielelläni mukaan ja autan häntä hoitamisessa, sanoi hän.
Bentick, joka piti tavattoman paljon tulevasta vävystään, oli levoton hänestä ja soi hänelle parasta, otti heti vastaan tämän tarjouksen, joka näytti hänestä ratkaisevan kaikki vaikeudet. Hän oli jo ruvennut katumaan, että oli vastustanut Sifin tahtoa ja oli kiitollinen siitä aiheesta, jonka sai antaakseen myöten menettämättä arvokkuuttaan.
— Niin… jos tahdot tehdä sen… niin… Lucia ehti töin tuskin laittaa itsensä valmiiksi ja panna laukkuun välttämättömintä, ennenkuin hänen ja Sifin piti lähteä asemalle.
Sifistä näytti olevan yhdentekevää menikö hän yksin tai ei. Ääneti, ikäänkuin vaipuneena johonkin sisäiseen tarkasteluun, hän istui vaunussa Lucian vieressä näyttämättä edes tietoiselta tämän läsnäolosta. Lucia ihmetteli itsekseen mitä Sif tunsi ja ajatteli, istuessaan siinä niin äänettömänä ja näköjään välinpitämättömänä.
Itse asiassa Sif ei ajatellut eikä tuntenut erikoisesti mitään, hänen sisimpänsä oli turtunut ikäänkuin liian kovan iskun jälkeen. Tuska ei ollut ehtinyt tulla tuntuvaksi.
6.
Kun Sif tuli sairaan huoneeseen ja sai nähdä tämän istuvan vuoteessa Åken tukemana ja taistellen hengenahdistusta vastaan, väistyi hänen sisäinen turtumuksensa ja tuska nousi hänessä valtavan voimakkaaksi. Hän huomasi miten äärettömän paljon vaikeampaa on nähdä sen kärsivän jota rakastaa, kuin ihmisten joita kohtaan tuntee vain sääliä. Se tuli hänelle liian vaikeaksi. Hän ei voinut, oi, hän ei voinut!