Lucia, joka oli seurannut häntä sisään, näki kuinka tuska vei häneltä itsehillinnän.
— Hän ei ole huomannut meitä vielä, hiivi ulos hetkiseksi ja rauhoitu vähän ja tule sitte sisään! kuiskasi hän ystävällisen rohkaisevasti.
Sif ei ollut hidas noudattamaan vihjausta. Hän hiipi ulos äänettömästi kuten oli tullutkin, meni pienen vierashuoneen läpi kirjastoon, ja siellä hän jäi seisomaan uuden tuskan vallassa.
Kuinka täällä oli vihlovan tyhjää Sverkerin jälkeen! Hän ei ollut koskaan tullut tähän huoneeseen, Sverkerin tervehtimättä häntä säteilevä tervetuliaistoivotus ilmehikkäissä harmaissa silmissään.
Tuolla seisoi hänen suuri, suoraselkäinen nojatuolinsa ikkunan luona, »Jobin ystävä», kuten Sverker piloillaan sitä nimitti. Toinnuttuaan sen verran että voi hengittää ja liikahtaa jälleen, Sif meni ja istui siihen niinkuin rakkaaseen syliin.
Tuo suuri tuoli ei ollut ollenkaan muun huonekaluston tyylinen, mutta se oli huoneessa välttämätön. Sif tiesi, että Sverker poikavuosiltaan saakka vietti tavallisesti hengenahdistusyönsä siinä. Miten hän oli kärsinyt siinä, kärsivällisesti ja uljaasti ja valittamatta! Sifistä tuntui niinkuin vanha tuoli kertoisi siitä kaikesta hänelle, siihen imeytynyt tupakan hajukin todisti tuntuvasti hänelle siitä, ja polttavan kuumia kyyneleitä kiertyi hänen silmiinsä.
Itkeminen teki hyvää, se huojensi hiukan liian raskasta tuskaa, niin että hän rupesi toipumaan.
Hän nosti päänsä ja katseli ympärilleen suuressa kauniissa huoneessa ja tunsi elävästi sen tekemän vaikutuksen. Monista kirjoista, jotka olivat ympäri seiniä seisovilla hyllyillä, lähti opintomaailman verraton tuoksu, täynnä vuosisatojen koottua älyä, ajatuksen syvyyttä ja mielikuvituksen lentoa. Rauhaisasta toiminnasta, hetkien äänettömästi vierailtaessa, puhui äänetöntä kieltään suuri mahonkinen kirjoituspöytä, isän ja isänisän ja isänisänisän perintö, rehennellen keskellä huonetta. Esi-isien perintöjä, olivat myös pieni antiikkinen katossa oleva kruunu ja huoneen antiikkinen kalusto. Taulut ja taide-esineet olivat osaksi perittyjä, osaksi ulkomaanmatkoilla ostettuja, mutta kaikki todistivat makua, ja kullakin oli oma tarinansa. Tämä huone, jossa hänen rakastettunsa asui ja teki työtä, oli hänestä ikäänkuin avartunut ruumiillisuus, jossa Sverkerin henki asusti.
Kaikki puhui täällä hänestä, ja Sifistä tuntui myöskin aivan kuin nämä esineet yhteisesti olisivat tervehtineet häntä ja ottaneet hänet suopeasti arvoisaan piiriinsä. Hän kuului jo tänne ja tulisi kuulumaan vielä lujemmin. Tämä tunne tuli niin voimakkaaksi kuin varma enne ja se antoi hänelle rakkautta ja toivoa. Tämän enteen täytyi merkitä, että hän menisi naimisiin Sverkerin kanssa, ja jos hän menisi, ei tämä voisi kuolla nyt. Hän pyyhki kyyneleet ja alkoi ajatella uudelleen menoa sairaan huoneeseen.
Hän ihmetteli mitä Lucia oli sanonut hänen viipymisensä selitykseksi. Varmasti jotain tahdikasta ja kekseliästä, sillä Lucia oli aina tahdikas ja viisas. Läikähtävin kiitollisuuden tuntein Sif tunnusti tämän ja heräsi nyt vasta tajuamaan tuon siunatun tosiasian, että äitipuoli oli seurannut häntä tänne.