Aivan kuin jonkin alitajuisen järjen ohjaamana astui Lucia sisään juuri tänä psykologisesti sopivana hetkenä. Hän tuli katsomaan miten Sifin laita oli, mutta tämä, herkkänä kuten aina, ei antanut äitipuolelle aikaa sanomaan sanaakaan, ennenkuin hän lensi tämän kaulaan ja puristi häntä, virkahtaen:
— Kuinka herttaista, että äiti tuli minun mukaani! Miten olisinkaan muuten nyt suoriutunut? Mitä äiti on sanonut hänelle minusta?
Lucia tuli onnellisesti yllätetyksi tästä odottamattomasta, kiitollisesta tunteenpurkauksesta, ja sydämellisin hyväilyin hän vastasi siihen, mutta viimeiseen kysymykseen hän vain vastasi sanoin.
— En mitään, kultaseni. Hän kai luulee vain, että sinulta menee enemmän aikaa kuin minulta kuntoon laittautuessasi. Luuletko voivasi mennä nyt hänen luokseen ja olla tyyni? Hengenahdistus on helpottanut.
— Kyllä, vastasi Sif hajamielisenä, ikäänkuin olisi ajatellut jotain muuta.
— Saatuani nähdä hänet äsken, jatkoi hän, puhuen vaivalloisesti, tulin — kapinalliseksi Jumalaa vastaan.
Hän katsoi Luciaan apua etsivästi.
— Se on hirveää. Mutta miten voin auttaa sitä, sano?
Lucia seisoi tuokion miettivänä. Hänen kasvoihinsa tuli kaunis, tunneherkkä ilme.
— Nähdessäni hänet nyt tulee tahdottomasti mieleeni vain tämä: »Herra, katso, se sairastaa, jota rakastat», sanoi hän hiljaa.