Nämä sanat sattuivat suoraan Sifin sydämeen ja hiljensivät kapinallisen kuiskeen. »Herra, katso, se sairastaa, jota rakastat.» Ei mikään muu voinut paremmin kuvata Sverkeriä, sellaisena kuin tämä nyt makasi vuoteessaan. Sif teki sen rukouksen omakseen. Se antoi enemmän kuin toivoa, se antoi varmuutta, alistuvaisuutta ja uskoa. Herra rakasti Sverkeriä. Jos hän antoi sen, jota rakasti, kärsiä, niin se oli hänen salaisuutensa. Jos hän ei voinut ymmärtää sitä, ei hän senvuoksi saanut epäillä hänen rakkauttaan. Taasen hän kiersi kiitollisesti käsivartensa Lucian ympäri, mutta sanomatta nyt sanaakaan. Sitten hän meni Sverkerin luo.
7.
Kun Sif tuli sisään, istui Sverker taapäin nojautuneena korkealle kasattuja pieluksia vasten, suljetuin silmin ja levähtävä ilme kalpeilla kasvoillaan. Hengenahdistus, joka sairauden aikana tapasi toisinaan, oli helpottanut. Niin hiljaa kuin Sif tulikin, kuuli Randal hänen tulonsa, katsoi ylös ja hymyili. Sif suuteli häntä poskelle ja pani kätensä pidättävästi hänen kädelleen, ennenkun hän ehti kohottaa sitä tervehtiäkseen. Hänen oli parasta maata aivan hiljaa.
— Nyt saat tyytyä minuun sisar Astan sijasta sanoi Sif, säälitellen häntä puolittain leikillisesti.
Hän puhui tavallisella äänellään sovittamatta sitä mihinkään sairashuonetunnelmaan, sillä hän oli useammin kuin kerran huomannut, että sairaat tiedottomasti olivat pitäneet siitä. Muutettu ääni muistutti heitä vain tarpeettomasti siitä miten sairaita he olivat. Sitäpaitsi oli Sifin ääni pehmeä ja miellyttävä eikä sitä tarvinnut hillitä.
Sverkerin silmien hellä katse vastasi tyhjäksi tehden hänen sanansa.
Sif nyökkäsi Åkelle, kuten hän olisi nyt vasta huomannut hänet.
— Sinun pitää auttaa minua, sanoi Sif hänelle, ja sanoa minulle tarkkaan, miten minun pitää tehdä kaikki, niin ettei Sverkerin tarvitse sanoa sanaakaan.
Åke, joka oli nähnyt hänet, kun hän ensimäisen kerran oli tullut huoneeseen ja kun hänen oli pitänyt kääntyä takaisin, ihaili suunnattomasti hänen kykyään olla nyt luonnollinen ja iloinen. Ettei se ollut tunteettomuutta, sen ymmärsi hän enemmän kuin hyvin siitä mitä äsken oli nähnyt. Mutta kovaa itsensähillitsemistäkään se ei ollut, siihen hän oli liian luonnollinen käytöksessään Hän oli kasvanut siihen mitä tarve vaati.
Suurella auliudella hän neuvoi sekä häntä että Luciaa miten kaikki oli oleva ja miten piti tehdä sairaalle mieliksi, ja he olivat kumpikin halukkaita oppilaita. Heillä kaikilla kolmella oli oikein hauskaa yhteisesti askarrellessaan niin lämpimästi rakastamansa potilaan ympärillä, jolta ei kysytty mitään, vaan jota kiellettiin vain sanomasta sanaakaan. Randal nautti tunnelmasta, joka vallitsi hänen sairaskammiossaan. Se oli rakkautta eikä sääliä, joka ympäröi häntä väsymättömästi hoivaten. Hän piti hymyilevistä kasvoista, kuuli mielellään viatonta leikkiä, jopa silloin tällöin nauruakin. Hän oli niin kiitollinen heidän hilpeydestään, se teki hänet paremmaksi. Vakavat, levottomat kasvot kiusasivat häntä hänen sairaana ollessaan. Nyt hän pääsi näkemästä sellaisia, vaikka häntä ympäröivät ne, jotka rakastivat häntä enimmin.