Hän ymmärsi kuitenkin että heistä, vaikka eivät sitä näyttäneet, tuntui vaikealta kun hänen kipunsa tuli näkyväksi. Senvuoksi hän lohdutti heitä.
— Tämä näyttää pahemmalta… kuin tuntuu, läähätti hän ja tahtoi sanoa enemmän, mutta kun hän ei voinut, katsoi hän Åkeen.
— Sano heille! pyysi hän.
Åke näytti ensin siltä kuin ei olisi ymmärtänyt, mutta sitte juolahti hänen mieleensä ja hän muisteli.
— Hän sanoi minulle kerran, kertoi hän Lucialle ja Sifille, että kun on kaikkein vaikeinta, tuntuu hänestä niinkuin hän itse ei kärsisi vaivaa, vaan joku toinen. On ikäänkuin hän jollain lavoin seisoisi vain vieressä ja katselisi.
Sverker nyökkäsi vahvistavasti.
Sif tunsi suurta huojennusta tästä selityksestä, mutta Lucia tuli niin liikutetuksi Sverkerin huolenpidosta tyynnyttää heidän levottomuuttaan hänen kärsimisensä tähden, että nyt hän vuorostaan meni toiseen huoneeseen salatakseen liikutustaan.
8.
Oli pitkäperjantai. Randal oli jo niin paljon parantunut, että saattoi istua »Jobinystävässä» kirjastohuoneessa. Sif oli asettunut vanhalle mielipaikalleen jakkaralle Randalin jalkojen juureen, Åke käveli tottumuksesta hiljaisin askelin edestakaisin lattialla, Lucia oli mennyt kirkkoon. Ulkona soittivat juuri tuomiokirkonkellot jumalanpalvelukseen. Ikkuna oli auki, sillä Sverker tahtoi kuulla kelloja täyteläisäänisinä. Hänen istuessaan siinä, väsyneenä ja kalpeana läpikäydyn sairauspuuskansa jälkeen, muisti hän samallaisen tilaisuuden ensimäisenä adventtisunnuntaina, jolloin hän niinikään toipuvana oli kuunnellut tuomiokirkonkelloja. Hän vertaili tahtomattaan sitä ja tätä tilaisuutta.
Hänen kätensä lepäsi hyväilevästi Sifin pään päällä, ja hänen väsyneessä katseessaan oli sisäänpäinkääntynyt ilme hänen kuunnellessaan pitkäperjantain yhteensoittoa.