Laulettuaan virren loppuun meni hän takaisin ikkunan luo ja istui jakkaralleen ja nojasi päänsä Sverkerin polveen, niin ettei tämä voinut nähdä hänen kasvojaan, sillä hän oli enemmän liikutettu kuin mitä tahtoi näyttää.
Åke nousi sohvan nurkasta ja tuli ikkunan luo. Tuska tuli hänelle liian suureksi, hän ei voinut olla ääneti enää.
— Ei ole totta, että Jeesuksen tuska oli suurempi kuin kaikkien muiden, sanoi hän. Kuinka monta ihmistä onkaan kärsinyt pahempaa kuin ristinkuoleman! Randal liikahti tuolissa, hän tahtoi nähdä ystävänsä, mutta Åke ei tahtonut antaa nähdä itseään, vaan seisoi lepotuolin korkean, suoran selän takana. — Älä vaivaa itseäsi vastaamaan, tiedän mitä tahdot sanoa, jatkoi Åke. Ettei ruumiin kärsimys ollut pahinta vaan se, että hän tunsi itsensä Jumalan hylkäämäksi. Mutta sehän kesti niin vähän aikaa. Ajattele ihmisiä, jotka saavat elää vuodesta vuoteen sieluntuskissa ja pimeydessä eivätkä ainoastaan tunne olevansa Jumalan hylkäämiä, vaan todellakin ovat sitä, mikä on monin verroin pahempi.
— Tule esiin, niin että voin nähdä sinut!
— Ei minussa ole mitään näkemistä.
Mutta Åke tuli kuitenkin ja istui vinosti ikkunaan Sverkerin eteen. Hän näytti rikkirevityltä ja uhmailevalta. Randalin herkkä sydän sykähti ilosta hänen nähdessään sen. Eikö tuo rikkirevitty mieli ole kevätmyrskyn kohinaa, joka murtaa tien elämälle? kysyi hän itseltään ääneti.
— Sinä sanot tietysti, että hänen kärsimyksensä oli niin syvää siksi, että hän kantoi meidän syntimme, jatkoi Åke, vetäen esiin kaikkia ajateltavia vastaväitteitä säästääkseen toipuvalta puhumisen vaivan. Mutta tuo on asia, jota en koskaan voi käsittää. Ei kukaan voi kantaa toisen syntiä. Mitä minä teen, siitä saan vastata sekä Jumalan että ihmisten edessä.
— Sinua raukkaa sitten! sanoi Randal vain. Åke jäykistyi.
— Mieluummin vaikka sellainenkin, selitti Åke ylpeästi. Minä en tahdo pujahtaa taivaaseen toisen ansiolla. Silloin jään mieluummin ulkopuolelle.
— Niin saat kai silloin tehdäkin.