Sif katsoi ihmettelevästi Sverkeriin; hänestä tämän vastaus tuntui sydämettömältä.
Åken kasvot synkkenivät.
Randalin suorapuheiset myönnytykset johtivat hänet siihen, mihin hän olisi luullut vastustuksen johtavan hänet. Nyt hänelle tuli tunne siitä, että oli tuominnut itsensä joka sanalla minkä oli lausunut.
Hän ei voinut jäädä istumaan noiden väsyneiden silmien näkyviin, joiden sopusointuinen katse tuskin vielä läpikäydyn kärsimisen voimalla sai jotakin hänen sisässään, itkemään. Hän nousi ylös ja meni jälleen loitomma huoneeseen.
Sif katsoi kysyvästi, melkein rukoilevasti Sverkeriin. Miksei hän auttanut Åkea? Sverker silitti hiljaa Sifin kättä ja puristi sitä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoitta antaa hänelle vakuutuksen siitä, että hän teki parhaansa Åken hyväksi. Sif näki myös, että Sverkerin huomio oli kiintynyt Åkeen, joka oli hänen suuren tuolinsa takana, ja hänen luottamuksensa palasi. Sverker antoi kai parhaat vastaukset, vaikka ne hänestä tuntuivat kovilta, ajatteli Sif.
Usko pitkäperjantain evankeliumiin, jota Randalin koko olento henki, hänen tarvitsematta lausua sanaakaan, ajoi Åken kiihkeään vastustukseen.
— En ymmärrä miksi Jesuksen kärsimys pidetään niin paljon suurempana kuin muiden marttyyrien. Sillä harjoitetaan epäjumalanpalvelusta.
— Sinä unohdat miten Jumala kruunasi sen. Kolmantena päivänä, vastasi
Sverkerin läähättävä ääni.
— Sinä tarkoitat ylösnousemista?
— Niin. Siten ei ole ketään pelkkää marttyyriä kruunattu.