— Se ei kai ole… alotti Åke, keskeytti katsahtaen Sifiin, mutta jatkoi sitte välittämättä tämän lapsenuskon horjuttamisesta: Onko varmaa, voidaanko todistaa, että hänen ylösnousemisensa oli todellinen tapahtuma eikä vain opetuslasten mielikuvitus, näköhäiriö?
Randalin väsyneissä silmissä välkähti, ne suurenivat, ja voiman hehku täytti hänet.
— Olisiko näköhäiriö… voinut antaa… pienelle säikähtäneelle joukolle… voitonvarmuutta saarnaamaan evankeliumia… kuten he tekivät? virkkoi hän katkonaisesti ja läähättäen. Kaikki jotka uskovat… vielä tänäänkin… uskovat vain heidän sanojensa kautta. Ylösnoussutta… ylösnoussutta he saarnasivat. Jos hän vain olisi kuollut… eikä ylösnoussut, niin nyt hän olisi kuollut — aikoja sitten. Mutta nyt hän elää .. elää… ja voittaa yhä… ihmisten sydämiä.
Randalin ääni tuli epäselväksi, ja yskä esti häntä sanomasta enempää.
Åke, joka oli seisonut tuolin takana käsivarret selkänojaa vasten, kumartui eteenpäin ja auttoi ystäväänsä parempaan asentoon, ja Sif asetti sairaan käsivarret olkapäilleen niin, että tämä sai nojata häntä vasten.
— Minä olen tämmöinen raukka! kuiskasi Randal, yskän asetuttua ja kun hän läähättäen saattoi nojata jälleen taaksepäin.
— Minä olen oikea roisto kun houkuttelen sinua puhumaan! sanoi Åke katuvaisesti.
Randal hymyili.
— Ei tee mitään, sanoi hän urhoollisesti.
— On parasta, että menen ulos pitkälle kävelylle, muuten houkuttelen sinut uudelleen puhumaan, sanoi Åke.