— Ei, älä mene vielä! pääsi Sifiltä.
Sverker oli vielä liian sairas, niin ettei Sif tahtonut jäädä aivan yksin hänen kanssaan. Kirsti, emännöitsijä, oli myöskin ulkona.
— En mene sitten eteistä etemmäksi, sanoi Åke, otti umpimähkään kirjan pöydältä ja meni ja istuutui eteiseen ja oli lukevinaan.
Mutta hän selaili vain tarkkaamatta kirjaa, jonka hän huomasi olevan piispa Billingin hartauskirjan. Åkella ei ollut mitään halua lukea kristillisiä tutkielmia, hän istui vain ja ajatteli omia kapinallisia ajatuksiaan.
Hän ei voinut eikä tahtonut nähdä mitään merkitystä itselleen tai ihmiskunnalle Jesuksen kuolemassa. Hän tiesi kyllä mikä merkitys siihen vanhastaan oli pantu, mutta hänestä se oli kohtuutonta. Hän ei voinut, hän ei tahtonut uskoa niin. Ja hän koetti ympäröidä itsensä epäuskollaan niinkuin kilvellä haitallisia vaikutuksia vastaan, jotka tunkivat hänen päälleen pelottavalla voimalla. Yhtenä näistä vaikutuksista olivat muutamat sanat, joita hän oli kuullut Randalin kuiskaten toistavan itsekseen eräänä tuskaisen yön vaikeimpana hetkenä: »Hän kantoi meidän sairautemme… rangaistus on hänen päällään, että meillä rauha olisi.»
Nuo sanathan olivat kerrassaan kohtuuttomia! Kuinka toinen voi kantaa minun sairauteni? Ja mitä joutavaa se on, että viaton rangaistaan syyllisen tähden? Turhaan Åke kuitenkin suojasi itseään näine järkevine vastaväitteineen niitä sanoja vastaan, jotka aina yhä uudelleen kaikuivat hänen sielussaan ja joita hänen tietoisuudessaan voimakkaasti vahvisti järkkymätön rauha, joka oli kantanut hänen sairasta ystäväänsä tuskien läpi. Olisikohan pelkällä mielikuvituksella, väärällä kuvittelulla ollut sellaista voimaa?
Ja nyt tänään oli vielä muuan vaikutus yhtynyt siihen, ja se oli
Jeesuksen kärsimisen virsi, Sifin äänen laulamana.
»Ah kun näitä katseleepi eikö rintaans löisi jo!
Päiväkin se pimeneepi, halkee kova kallio.
Sill' ei vaiva semmoinen kenenkään kuin Jesuksen.»
Tämä yksinkertainen, sydämeen käypä sana liikutti Åken sisimmän. Jos hän myöntyisi sille, antaisi sen vallata itsensä, silloin hänen piti tulla uudeksi luomukseksi. Ja sitä hän ei tahtonut, se maksoi liian paljon, maksoihan se kaiken. Hän ei enää saisi olla omansa senjälkeen. Senvuoksi hän pystytteli kilpiä ympärilleen, järjen vastaväitteitä, epäilyjä, epäuskoa. Hän istui ja selaili kirjaa, jonka hän äsken oli ottanut Randalin pöydältä. Sattumalta hänen silmänsä osui muutamiin alleviivattuihin riveihin tutkielmassa, jonka päällekirjoituksena oli: »Täydellinen Vapahtajamme.» »… Täydellinen anteeksianto kaikista synneistä on ansaittu ja valmistettu. Tämä anteeksianto on taivaan kansi, jonka alla koko maailma elää. Maailma ei ole kuitenkaan ottanut sitä omakseen, mutta se pidättää Jumalan tuomion ja antaa Jumalan armahtavaisuuden tunkea esiin houkutellen parannukseen. Se on täydellinen anteeksianto, joka tekee sen, että sellaiset kuin ryöväri ristillä, jonka elämä on mennyt turmiolle, voivat saada mennä Jesuksen kanssa paratiisiin. Jeesuksen ristin luona me tunnustamme: me uskomme syntein anteeksisaamiseen Kristuksen tähden.»
Åke käänsi lehden ja luki tutkielman alun, jolla oli tämä lyhyt teksti: »Se on täytetty.» Joh. 19:30 »Tämä on Jeesuksen oma todistus työstään. Hiljentäkäämme ajatuksemme ja sydämemme tämän edessä ja jättäkäämme kaikki inhimilliset mietiskelyt ja vastaukset sellaisiin kysymyksiin kuin: mikä kaikki oli täytetty? Miten kaikki tapahtui siinä suuressa työssä j.n.e.? On tarpeeksi että tiedämme, ettei mitään, joka piti tehdä, unohdettu tai laiminlyöty tai jäänyt puolitiehen. Ei mitään puuttunut Jesuksen pelastustyöstä, meillä on täydellinen Vapahtaja, juuri sellainen kuin me tarvitsemme, joka voi vapahtaa meidät kaikissa suhteissa, kaikesta pahasta, eikä vain osittain vaan täydellisesti — — -.»