Sif katsoi puoleksi rukoillen, puoleksi suuttuneesti isäänsä.
— Kuinka saatat luullakaan, että jättäisin sinut yksiksesi noiden nulikoiden kanssa? vastasi isä äänellä, joka tuli kiihkeäksi siitä että hän tunsi välttämättömäksi terästäytyä tytärtään kohtaan tuntemaansa omaa heikkouttaan vastaan.
— Onhan setä Randal mukana. Tottahan hän voi olla kaitsijana yhtä hyvin kuin sinä, isä. Hänhän tietää minun salaisuuteni ja auttaa minua pulaan joutumasta.
Mutta isä pudisti päätään niin päättävästi, että se teki Sifin epätoivoiseksi.
— Poikana et mitenkään saa jäädä tänne ilman minua, sanoi hän.
— Entä tyttönä? kysyi Sif, innokkaasti tarttua kiinni ilmilausumattomaan myöntymiseen, joka oli piillyt isän sanoissa.
Tämä katsoi häneen.
— Tahdotko ilmaista sitte salaisuutesi?
Sif ajatteli puoli minuuttia ja hänelle juolahti mieleen jotain, joka kirkasti hänen äskeiset pimeät kasvonsa.
— Nyt tiedän! virkkoi hän ihastuneena. Kun nyt pian saamme tavaramme, ilmaisen itseni juhlallisesti. Voi, kuinka hauskaa se tulee olemaan. Ja sitten, isä, sitten annat minun jäädä toisten joukkoon?