— Hän oli tyttö koko ajan ja on nytkin, vastasi Bentick.
Ensi hämmästys laukesi nyt nauruun ja kysymyksiin ja leikkiin.
Åken tutkisteltua muistiansa löytämättä mitään vaarallista valtasi hänet suuri ilo muutoksen tähden hän ymmärsi, minkätähden hän usein oli tuntenut itsensä niin hellämieliseksi tuota pientä poikatoveri Leifiä kohtaan. Häntä hiukan suututti, ettei hän ollut ollut kylliksi terävänäköinen käsittääkseen sitä ennemmin. Mutta tuo pieni suuttumus hupeni hänen suureen iloonsa tuon uuden, hurmaavan tytön tähden.
Ainoa, joka ei ollut huvitettu Sifin kujeesta ja paljastuksesta, oli Majken. Sappea oli siinä tietoisuudessa, että hän oli uskonut ystävilleen Leifin rakkaudentunnustuksen ja kehunut valtauksellaan, ja vielä pahinta oli, että Leifkin luonnollisesti oli kehunut voitollaan. Oh, Majken olisi tahtonut sylkeä ja kynsiä tuota hävytöntä, joka oli tehnyt pilaa hänestä. Mutta hän oli voimaton, hän ei voinut millään tavalla kostaa häväistystä, joka oli hänelle tehty. Vaikeinta oli ettei hän edes voinut olla tietävinään närkästyksestään lisäämättä omaa nöyryytystään. Hänen ylpeytensä pakotti hänet ottamaan osaa nauruun ja leikkiin, mutta kaikessa mitä hän sanoi oli piikki, ja hänen katseensa väisti alinomaa Sifin katsetta.
— Hämmästyikö dosentti hyvin? kysyi Majken kun hän osui hetkiseksi tämän rinnalle.
— Tunsin Sifin ennestään, vastasi Randal. Majken nosti nenäänsä hieman.
- Ja olitte siis osallisena liitossa?
— Tavallaan. Minulle uskottiin se.
— Minä en pidä teeskentelystä, selitti Majken vähän ylimielisesti.
— Minä sanoisin sitä ennemmin valepuvuksi, sanoi dosentti.