— En suinkaan! vakuutti Sif.
— Voitko vannoa ettet ole tehnyt sitä? kysyi Majken ja kiinnitti silmänsä entiseen ihailijaansa.
— Vannon, etten ole tehnyt pilaa sinusta. En ole edes puhunut siitä muille kuin isälle, ja hän ymmärtää leikkiä.
Majkenin silmät tulivat täyteen voimattoman suuttumuksen kyyneliä.
— Vai niin, sinä olet kertonut sen hänelle, jotta hän pilkkaisi minua?
Niin ilettävän alhaista!
— Sinussa nyt ei ole yhtään huumoria, sanoi Sif suuttuneena. Kerron sinulle, mitä isä sanoi, kun ihmettelimme mitä arvelisit saatuasi tietää asian. »Jos hänessä on huumoria, niin hän tulee ystäväksesi, muutoin hän tulee inhoomaan sinua», sanoi isä. Niin että jos sinä hänen mielestään olet tyhmä, niin se ei ole senvuoksi, että annoit pettää itsesi rakastumaan sinuun, vaan senvuoksi, että olet vihainen nyt.
Majken kävi hieman miettiväksi. Hän ei tahtonut näyttää tyhmältä ja käsitti, että paras mitä hän saattoi tehdä oli koettaa hillitä suuttumustaan. Mutta se ei ollut helppoa.
Sif huomasi olevansa voiton puolella, ja kiiruhti käyttämään sitä hyväkseen, sillä hän oli hyvin halukas sovittamaan Majkenin. Ellei Majken voisi kärsiä häntä, olisi tuskin hauskaa jäädä seurueen mukaan.
— Ota asia sillä tavoin kuin se ansaitsee ja naura sille! sanoi hän kehoittavasti. Anna minulle anteeksi ja ole ystäväni! Silloin ei kukaan huomaa siinä muuta kuin leikkiä. Mutta jos edelleen olet vihainen, niin silloin täytyy uskoa — niin, en tiedä mitä kaikkea. Ole nyt ystävä, Majken!
Kun Sif heittäysi mielisteleväksi, oli hän tavallisesti vastustamaton, mutta tällä kertaa se ei tehonnut yhtään. Majken jäi kovaksi Sifiä itseään kohtaan, mutta hyväksyi hänen neuvojensa viisauden.