— Sinäkö?
Bentick nauroi turvallisesti.
Randal ei näyttänyt olevan aivan mielissään, sillä hän ymmärsi, että tätä suurta luottamusta ei hänen luonteensa yksinomaan vaikuttanut vaan hänen ikänsäkin. Hän oli ollut nuortunut viime aikoina, mutta nyt hän muisti kolmekymmentäneljä ikävuottansa ja vertasi niitä Sifin kuuteentoista.
Sif, pukeutuneena pojanpukuunsa, tuli heitä vastaan.
— Mitä te olette puhuneet, kun setä Randal oli kuin märkä koira, kysyi hän luontevaan tapaansa.
Bentick katsahti pikaisesti Randaliin ja hymyili veitikkamaisesti.
— Olen juuri pannut hänen niskoilleen huolenpidon sinusta.
— Ei kenenkään tarvitse pitää minusta huolta, teen sen niin hyvin itse. Minä pidän sen sijaan huolta sedästä, niin ettei setä kävele liian nopeaan ja ettei hengitys käy vaikeaksi. Se taitaa olla tarpeellisempaa.
— Silloinpa saamme pitää huolta toisistamme, sanoi Randal. Parasta on tehdä niin, se on itsekkäisyyden vastapainona.
Hän puhui hengästyneeseen tapaansa, äänessä pidätettyä yskää.