Tuo nuori seurue oli jo asettunut laen keskellä olevalle kiviröykkiölle ja sen ympärille, kun Randal tuli ylös ja pysähtyi hengähtääkseen pitkän nousun jälkeen ja ehkä vielä enemmän sen valtavan vaikutuksen tähden, jonka tunturimaailma teki häneen, kun se nyt yhtäkkiä avautui koko valkeassa avaruudessaan joka taholle.
Hän saattoi kuulla nuo iloiset äänet sinne, missä hän seisoi, ja jos hän olisi kuunnellut, olisi hän helposti voinut erottaa sanat, mutta hän kuunteli mieluummin vain ääniä. Ne sopivat tunturipuron solinan tavoin tähän suureen hiljaisuuteen.
Täällä ylhäällä oli kylmä huolimatta auringon paisteesta. Randal veti takin ylleen ja istuutui kivelle. Hän istui selin nuoriin ja ajatteli häiritsemättä omia ajatuksiaan, avaten sielun ja hengen korkeuksien ihmeelliselle vaikutukselle.
Keveitä askelia kuului kivillä. Randal kääntyi. Siinä oli Sif pojan vaatteissaan.
Puoleksi ujona, puoleksi reippaana hän tuli hänen luokseen. Randal näki, että Sif sekä tahtoi että ei tahtonut tulla, ja hän ihmetteli miksi hän ei tahtoisi ja myöskin sitä mikä häntä pakoitti tulemaan.
— Ei suinkaan sedällä ole vaikea hengittää?
- Tuletko auttamaan minua siinä tapauksessa!
— Tulin levottomaksi, kun ei setä tullut meidän luoksemme.
Sif näki, ettei hän hengittänyt tavallista raskaammin, ja se rauhoitti häntä.
— Halusin istua ensin hieman yksinäni.