— Mutta setä sanoi… alotti hän.
— Mitä minä sanoin?
- Isän lähtiessä… että minusta huolehtiminen olisi itsekkäisyyden vastapainona. En pidä… en tahdo ottaa vastaan uhrauksia.
Hän puhui nopeaan ja epäselvästi ja punastui kovasti. Hän ei ymmärtänyt miten hän tuli sanoneeksi tätä, mutta se oli kytenyt hänessä ja pakottausi esille.
Randalin oli ensin vaikea käsittää mitä hän tarkoitti, sillä hänellä ei ollut ollut aavistustakaan, että Sif oli käsittänyt noin lausuman, jonka hän oli sanonut hajamielisyydessään ja melkein unohtanut.
— Rakas lapseni, en minä niin tarkoittanut! sanoi hän avuttomasti, sillä hän ei tiennyt miten selittäytyä.
— Minä ymmärsin sen siten.
— Silloin ymmärsit minua väärin.
Hänen äänensä oli vakuuttava. Sif ei ollut niitä, jotka tarvitsevat selityksiä tullakseen vakuutetuksi, ehdoton vakuutus oli kylliksi hänelle, ja nyt hänessä läikähti lämmin onnen tunne. Mutta se teki hänet, kainoksi, hän ei tahtonut antaa Randalin huomata sitä ja turvautui sentähden keskusteluun, joka oli vierasta hänen luonteelleen, mutta johon hän viime aikoina Randalin seurassa oli harjaantunut.
— Mutta jos huolehtii toisesta vastustaakseen itsekkäisyyttänsä, niin tottahan se merkitsee sitä, että tuo toisesta huolehtiminen on uhraus, väitti hän.