Kun tämä katsoi ylös ja kohtasi Sifin kyyneleisen katseen, pudisti hän päätään Sifille ja koetti hymyillä rauhoittaakseen häntä, mutta hänen uljaasta kestävyydestään huolimatta hymy oli jonkun verran vääristynyt.
— Setä nojaisi minun olkapäähäni! pyysi Sif kuiskaten ja laskeutui kyykylleen aivan hänen eteensä.
— Mene makaamaan, lapsi!
— En voi, kun setä on kipeä. Älä ole julma! Salli minun auttaa!
— Sinä autat minua paraiten nukkumalla jälleen.
— Eikö mitään voi tehdä?
Randal hymyili uljasta, tyyntä hymyään, joka valtasi Sifin sydämen eniten tuon tuskan ilmeen tähden, joka pakottausi esiin vasten hänen tahtoaan.
— Kestää. Ja se minun täytyy tehdä itse. Sitä ei kukaan muu voi minun hyväkseni tehdä.
— Mutta toinen voi auttaa.
— En tahdo panna kuormaani toisille.